Joskus vain on tosi vaikeata, tosi hankalaa. Asiat nyppii ja pomppii.
Hankalaa. Yrität keskittyä, mutta ajatukset karkailee.
Mitä se voittaja sanoikaan? Aikoko se voittaa maailmanmestaruuden vai ainoastaan itsensä?
Onpa raskasta. Tosi raskasta tehtailla juttua, kun lauseita ei synny. On tämä raskas ammatti.
Havahdun. Soiko äsken puhelin? Puhuinko äsken jonkun ihmisen kanssa? Äiti?
Oliko se äiti?
Mitä ihmettä sillä oli asiaa? On sunnuntai ja olen töissä. Tulin juuri Kuusamon Rukalta maailmancupin kisoista ja yritän keskittyä.
Soittiko se?
Tuijotan työkaverilta jääneitä silmälaseja, lehtiöpinoja. Tuossa on puoleksi syöty purkka. HB-kastike, joka näyttää eltaantuneelta.
Päässä suhisee. Isä kuollut?
Mitä seuraavaksi pitää tehdä? Itkeä? Ei tunnu siltä. Kai minun pitää sanoa jollekin, vieruskaverille.
"Isä kuoli."
Hannu kättelee, sitten kättelevät Juha ja Kai. Onkohan niitä muitakin? Halataankin joidenkin kanssa. Otan aikalisän. Lähden käymään ulkona.
Kuolema. Elämä. Kuolema. Mitä se äiti sanoi? Tulee Ouluun.
Jotain pitää tehdä. Jutun kirjoittaminen on kesken, työpäivä on kesken.
Pyydän työkaveria hakemaan kannettavan päätteen.
Tiedän, ettei juttua tarvitsisi kirjoittaa. Se on vain yksi kisa. Iso, mutta vain yksi iso kisa. Siitä ei ole pakko kirjoittaa.
Mutta minun on pakko. Isä olisi tahtonut niin.
"Tee työsi kunnolla."
Kannettava tietokonepääte lepää yksiöni pöydällä Oulun Kirkkokadulla.
Kävelen välillä ympyrää jossain Heinäpäässä, jossain laiturilla meren rannassa. Äiti tulee kohta.
Juttu on valmis. Ei ole aavistustakaan, mistä se kertoo. Näin jälkeenpäin ajateltuna varmaan urheilijoista, jotka antavat kaikkensa.
Jotain annettavaa silti jää.
Siinä se on ovella shokissa. Äiti. Avaimetkin hukassa. Seurana serkkuni miehineen. 31,5 neliötä riittää yhdelle ihmiselle, muttei monelle tuntevalle.
Mitä sille pitäisi sanoa? Ei tällaiseen valmistuta. Ei kukaan ole koskaan sanonut, mitä pitää sanoa äidille, jonka aviomies ja jonka lapsen isä on kuollut.
Nyt minä tiedän. Ei sanota mitään.
Ei ole olemassa sellaisia sanoja, jotka pyyhkii pois tapahtuneen. Ei ole elämän pyyhekumia. On vain elämän ainekirjoitus, mikä kertoo, mitä tapahtuu sitten.
Vain se on tärkeää.
Silloin neljä vuotta sitten, huhtikuun 21. päivänä, kilpailtiin vielä Rukalla lumilajien maailmancupissa.
Kaksi päivää aikaisemmin, perjantaina 19. huhtikuuta, oli poikamiehen onnenpäivä. Upea nainen. Upea mahdollisuus. Upea tulevaisuus.
Vaati kaiken rohkeuden, mitä pienestä ihmisestä löytyi, lähestyä häntä.
Tuntematonta ihmistä.
Oli hienoa muodostaa jotain, joka tuntui kestävän. Sen tietää jo ensimmäisestä katseesta. Jos siitä ei tulekaan mitään, se on maailmanloppu, kuolema.
Miten semmoisesta voi inhimillinen ihminen nousta?
Semmoisia ei mietitä, sillä siitä pitää tulla koko paketti: huntua, puskaa, hapsua ja hipsua. Lämmintä syliä, ikuista onnea.
Elämä on ihanaa.
Kaksi päivää myöhemmin ylhäältä alas. Syöksylaskua. Rinne on jyrkkä, jäinen.
Portit vilisee silmien ohi.
Tapahtuu oikeasti jotain elämää suurempaa.