Kun isäni kuukausi sitten menehtyi, en ensijärkytyksessäni osannut aavistaa, millaista kiitollisuutta elämää ja yhteistä aikaamme kohtaan alkaisin pian tuntea. Surumielinen tuijotteluni keskittyi vain eteeni pysähtyneeseen maisemaan, josta mikään elämää lepattava lämmin yksityiskohta ei erottunut.
Päivien päästä koleaan taivaanrantaan ilmestyi himmeä tuike. Sitten toinen, kolmas… ja yksi näistä muistoista kasvoi muita kirkkaammaksi: Tilley-lampuksi.
Isäni opetti minut onkimaan ja virvelöimään, mutta tuulastamassa kävimme vain kerran. Siitä on jo melkein kaksikymmentä vuotta. Koska mukaan tuli myös Paavo-eno, olin kolmikosta ainoa, jonka kuvitteellisesta saalisluettelosta puuttui se hirmuhauki, jota he olivat vuorotellen väsyttäneet ja joka lopulta oli karannut siiman napsahdettua poikki.
Lokakuinen ilta pimeni. Isä meloi, sillä tunsi lapsuusvuosiensa järven, kivet ja karikot. Minä pitelin atrainta, eno kohisevaa Tilleytä.
En ole todellinen kalastaja minkään vertaa, ellei kynän nostelua paperista runollisen lauseen odottamisen takia sellaiseksi lasketa.
Monen tunnin jännittävällä reissulla survaisin vain yhden hauen saaliiksi, muita en tainnut edes nähdä.
Sen vuoksi iltayö tuulastaen ei siis noussut mieleeni, vaan siksi, että olin liikkeellä henkilöiden kanssa, jotka ovat miehinä tärkeimmät esikuvani.
Istun yhä siinä veneessä, ja isäni näyttää minulle oikeaa, turvallista reittiä. Nyt, sysipimeässänikin, enon nostaessa Tilleytä ylemmäs, jotta varmasti näkisin kaikki yksityiskohdat ja ymmärtäisin niiden tärkeyden reitin varrella.
Ja on saalis mikä hyvänsä, siitä voin onneksi yhä keskustella heistä toisen kanssa.
Kaikkea ei ole menetetty, ja muistoja kirkastuu aina lisää. Elämällä on myös kumma taipumus lenkittää tapahtumia ketjuksi.
Viime syksynä tuulastin oman poikani kanssa. Melojana oli hänen mumminsa isä, atraimen varressa appiukkoni. Minä pitelin valoa, en kuitenkaan Tilleytä vaan sähkölamppua. Yllykkeenä koko reissulle oli tämä ainoa muistoni isän kanssa tuulastamisesta, jonka nyt näen sananmukaisesti oikeassa valossa.
Tällä kertaa muutaman tunnin lipuminen ja odottelu ei tuottanut saalista – tai sitä minun pitää kysyä joskus vuosien päästä pojaltani.
Isäni oli hieno mies, ja mitä parhain isä. Vähintään samaan pitää pyrkiä, paremmaksi on vaikea laittaa.
Vaikka suru yhä tummentaa taivaanrantaa, tiedän mihin päin katsoa. Kiitos isän, järveltä erottuu aina lämmin tuike, ja saan istua muiston vietävänä.
Mutta isän antama vauhti alkaa joskus hiipua. Silloin minun on muistettava oikea rytmi.
Veneelle. Vanhenemiselle.
Elämälle.
Kirjoittaja on kuusamolainen kirjailija.