Siinä he nyt sitten seisovat: isä ja poika, Kim Jong Il ja Kim Jong Un. Kauan odotettu yhteisesiintyminen tapahtui Kim Il Sungin aukiolla Pohjois-Korean pääkaupungissa Pjongjangissa viikonvaihteessa.
Siinä seisoivat myös toiset isä ja poika, nimittäin Kim Il Sung ja Kim Jong Il. Elettiin 1980-luvun alkua, ja silloinkin juhlittiin Pohjois-Korealle tärkeää tasaviisivuotisjuhlaa: tuolloin Koreasta vapautumisen 45-vuotissynttäreitä ja nyt valtaa pitävän puolueen 65-vuotistaivalta.
Kummallinen vallanvaihdos oli menossa silloin niin kuin nytkin. Valta siirtyy isältä pojalle seremonialla, jonka todellisia käänteitä lännestä käsin voi vain arvuutella. Vallanvaihtoa edeltää historiallinen puoluekokous, jossa sukupolvenvaihdosta pohjustetaan nostamalla nuoremman polven Kim näkyviin asemiin.
Jostain syystä syntyy mielleyhtymä uskonnolliseen salaperäisyyteen: on isä ja poika ja pyhä henki. Kim Il Sung hoitaa nyt pyhän hengen tehtävää. Vaikka hän on kuollut jo aika päiviä sitten (1994), hän elää jokaisen pohjoiskorealaisen arjessa ja juhlassa yhä. Hän on jotain ihmistä suurempaa: valo auringon ja kansan välissä.
Pohjois-Korea on yhtä aikaa totta ja tarua. On kuitenkin mahdotonta ottaa selvää, mikä on totta ja mikä vain totena kerrottua. Se ei selviä käymällä maassa, ei edes toisen vierailun aikana.
Luvassa oli tavallisen korealaisen haastattelu junamatkalla Pjongjangista Kaesongiin: etelän rajakaupunkiin, lähelle paikkaa, missä Korean sodan aseleposopimus solmittiin vuonna 1953.
Juna lähti puksuttamaan yötä myöten. Isännät ilmoittivat, että viereisessä hytissä odottaa tavallinen korealainen, jota voisi haastatella. Hytissä istui siniseen pukuun sonnustautunut keski-ikäinen mies, jonka rinnusta koristi Kim Il Sung -pinssi kuten jokaisella pohjoiskorealaisella miehellä.
Hälytyskellot soivat. Eihän mies ole mikään tavallinen pohjoiskorealainen. Hänhän on joku virkamies, joka on ollut tämän ulkomaalaisryhmän perässähiihtäjänä koko reissun ajan. Mutta muutakaan ei ollut tarjolla, joten vaihtoehtona oli joko haastatella tai ei.
Herra esittäytyy, kertoo nimekseen Pak ja ammatikseen opettaja. Hän ei halua puhua henkilökohtaisista asioista kuten siitä, millainen perhe hänellä on, missä hän toimii opettajana tai missä hän asuu.
Sen sijaan hän haluaa moneen kertaan toistaen saada haastattelijan uskomaan, että kaikki pohjoiskorealaiset tukevat yhtenäisenä Kim Il Sungin juche-aatetta, riippumattomuuteen perustuvaa ideologiaa, ja että he haluavat yhdistää Pohjois- ja Etelä-Korean. Jokaisen kysymykseen vastaamisen herra Pak aloittaa kertomalla, mitä mieltä "suuri johtaja" on asiasta. Se jää hieman epäselväksi, mitä mieltä herra Pak on ihan oikeasti.
Tuskin hän oli edes Pak, tuskin opettaja. Oliko hän mahdollisesti turvallisuuspalvelun mies? Se ei selvinnyt silloin, tuskin selviää koskaan.
1980-luvun alussa Pjongjangissa saattoi liikkua omin päin, joskin isännät tarjosivat kulkuapua ja seuraa varsin auliisti. Ensin tuo tarjous tuntui kohteliaisuudelta. Onhan se jotenkin hienoa elää hetki sosialismin huipulla ja matkustaa mustan Mersun peräpenkillä.
Toiseen hotelliin oli majoittunut kaksi suomalaista. Totta kai haluttiin vaihtaa kokemuksia ja istua iltaa. Pohjoiskorealaisisäntä tarjosi kyydin ja vaivihkaa seuraa.
Illan käännyttyä yöksi korealaisisäntä osoitti hermostumisen merkkejä ja ehdotti paluuta omaan hotelliin. Tässä vaiheessa hänen oli pakko myöntää, ettei hänellä ollut lupaa päästää vierasta menemään omin neuvoin. Kysymykseen, oliko kaupunki niin vaarallinen yöllä vai miksi, hän vastasi vain, että on vastuussa vieraastaan.
Kahden aikaan yöllä pienikokoinen korealaisisäntä oli aika tuiskeessa, yrittihän hän virittäytyä suomalaistunnelmaan suomalaisten kanssa. Kohta hän tunsi olonsa huonovointiseksi, ja hänen oli pakko poistua jonnekin.
Miestä ei näkynyt enää sinä yönä. Mutta onneksi Pjongjangin aamuyö oli rauhaisa.