Meitä suomalaisiakin nauratti kovasti, kun katsoimme televisiokuvia toissa vuonna diktaattori Kim Jong-ilin kuolemaa itkeneistä pohjoiskorealaisista.
On sitä sattunut meillekin. Miltei päivälleen 60 vuotta sitten suomalaisia ei sentään tainnut itkeä kaduilla, kun oli tullut tieto diktaattori Josif Stalinin kuolemasta.
Paljon ei jäänyt puuttumaan.
Historiaa ei pidä irrottaa aikayhteydestään. Silti Stalinin postuumi kiittely meni Suomessa irvokkaan puolelle. Kenenkään muun ulkomaisen valtionpäämiehen kuolemaa ei ole varmaan noteerattu Suomessa samalla koomisella hartaudella.
Sekä tasavallan presidentti J.K. Paasikivi että pääministeri Urho Kekkonen pitivät radiopuheen. Puhemies K.A. Fagerholm piti lyhyen muistopuheen ja eduskunta hiljaisen hetken.
Yleisradio muutti ohjelmistoaan, ja radiossa luettiin muistoruno. Helsingissä liput liehuivat puolitangossa julkisissa rakennuksissa.
Hautajaispäivänä suruliputettiin uudelleen valtion virastoissa ja laitoksissa. Myös yksityisten toivottiin suruliputtavan. Sairaana ollut Kekkonen tervehtyi niin, että pääsi lähtemään Stalinin hautajaisiin.
Suomi ei ollut poikkeus. Stalinin kuolemaa suruliputettiin ympäri maailmaa. Paavi Pius XII luki Stalinille sielunmessun.
Kekkonen kutsui Stalinia ”nerokkaaksi ja menestykselliseksi johtajaksi”. UKK:n mukaan ”Stalinilla oli erityistä henkilökohtaista kiintymystä ja ystävyyttä Suomea kohtaan”. Stalinin ansiota oli, että Neuvostoliitto suhtautui Suomea kohtaan sodan jälkeen suopeasti ja jalomielisesti, kehut jatkuivat.
Paasikivi ei jäänyt Kekkosta pahemmaksi. Sähkösanomassaan JKP värisytti: ”Suomen kansa kätkee sydämeensä valoisan muiston mahtavan Neuvostoliiton suuresta johtajasta.”
Ukon sanoissa taisi olla kyllä myös annos sarkasmia. Paasikivi sanoi saaneensa tilaisuuden tavata ja neuvotella Stalinin kanssa useita kertoja. ”Säilytän näistä tilaisuuksista mitä miellyttävimmän muiston.”
Näinköhän? Paasikivi kävi niin tiukkoja neuvotteluja Moskovassa, että niistä jäi kaikkea muuta kuin miellyttävä muisto.
Entäpä sanomalehdet? Tähän hätään ei löytynyt muuta kuin Kalevan pääkirjoitus, joka julkaistiin 7. maaliskuuta.
Pääkirjoitus ei syyllistynyt ylisanoihin ja oli jopa kriittinen. Pääkirjoittajan mukaan maailma odotti, että Neuvostoliitto säilyttää paikkansa rauhanrintamassa ”eikä enää siinä määrin sekaannu ulkopuolisiin asioihin kuin mitä oli asianlaita toisen maailmansodan päätyttyä”.
Kalevan pakinoitsija Valtteri (päätoimittaja Valde Näsi) kirjoitti, että kommunistijohtajat näyttävät aina vihaisilta kun taas Stalin myhäili. ”Lempeä kommunisti on harvinaisuus”, hän analysoi.
Päivää myöhemmin Valtteri naljaili Oulun Kansan Tahdon suruliputtaneesta talosta. Lipputanko vain oli niin lyhyt, että lippu makasi tervatulla katolla.
”Olisi pitänyt vaikka luudanvarrella jatkaa ennemmin lipputankoa kuin häpäistä tällä tavalla suurta surupäivää”. Valtteri velmuili.
Kuolleesta ei kuulu puhua pahaa. Stalinista pahan, ja edes totuuden siemenen, puhumisen panna kesti kolme vuotta. Johtoon noussut Nikita Hruštšov piti 1956 kuuluisan salaisen puheen, jossa hän, itsekin Stalinin ajan vainoihin syyllistynyt, paljasti ne ja tuomitsi henkilökultin.
Kuolleiden valtiojohtajien muistaminen muistosanoin ja surunvalitteluin on nykypäivänä normaali käytäntö ja kuuluu hyviin tapoihin. Onneksi Stalin-tyylistä on päästy eroon.
Kun Stalinista on tullut julki ehkäpä jo koko totuus, ontto ylisanailu kuvottaa kahta enemmän, vielä nytkin. Piippu ja myhäilevä ilme eivät pese kymmenienmiljoonien ihmisten verta ja kärsimystä hänen käsistään.
Stalin ei ollut lempeä kommunisti.