Yksin vuodenvaihteessa on ilmoitettu noin 3 500 työpaikan leikkauksista. Ja teollisuus ennakoi yhä edessä olevan 10 000-15 000 työpaikan vähennykset.
Jo viime vuonna tuhannet menettivät työnsä. Etenkin Kiinaan muuttanut Salcomp näytti globalisaation merkit, kun se pakotti kalliin hyvinvointivaltion teollisuustyöntekijän vaa´alle maailman mittakaavassa.
Joukkoirtisanomiset järkyttävät syvästi ulkopuolisiakin. Vain hitaasti verotusta keventäville päättäjille näyttöjen pitäisikin jo riittää. Suomi ei taistele työpaikoista vain EU-liittyjämaiden kanssa. Joustavuus taas on etu rakennemuutoksissa, mutta ei se, että irtisanominen on meillä helpompaa ja halvempaa kuin jopa Ruotsissa, missä on sentään valitusoikeus.
Yhä useammin irtisanomisten takana ovat taloudellisten ja tuotannollisten syiden varjolla myös järjestelyt, joiden avulla yrityksen arvoa pyritään nostamaan ennen myyntiä. Näin lienee esimerkiksi Elisalla. Ironista kyllä, juuri palveluja tuottava Elisa on kansanosake, joka neljäs ylipäänsä osakkeita omistava suomalainen kuuluu sen omistajiin.
Wärtsilän kohdalla sen sijaan kilpailevat EU-maat rinta rinnan. Selvitettäväksi jää, löikö Trieste Turun mahdollisilla tukiaisillaan vai vain sillä, että Kroatiassa voidaan teettää halvalla alihankintatöitä.
Sopimusvalmistaja Remec taas on vaihtanut omistajalta toiselle ja kamppaillut siinä ohessa jatkuvien kutistusten kourissa. Kasvottomaksi jäänyt amerikkalaisemo lyö heti tuotantolaitosta, jos sen tuottavuus heikkenee.
Aivan eri aloja edustavien Wärtsilän ja Remecin tapauksissa kuvastuu kuitenkin yleisempi uhka. Teollisuuden leikatessa hivutetaan suomalaisten alihankkijoiden ketjua. Jos osaajaketju ei pysy päätekijän matkassa tai väliin muodostuu isoja reikiä, menee koko teollisuudelta pohja. Esimerkiksi Nokia on rakentanut suuruutensa juuri verkostotaloudelle. Tähän asti suomalaiset alihankkijat ovat pysyneet hyvin sen vauhdissa mukana.
Ihminen voi vaikka rakastella tai ryypätä kahdeksan tuntia päivässä. Mutta vain työ pitää hänet koossa. Tämä kirjailija William Faulknerin ajatus kuvastaa koko yhteiskuntaa. Ei työ tähän lopu, se vain muuttaa yhä nopeammin muotoaan ja maata.
Kolme ensimmäistä kuukautta irtisanomisen jälkeen ovat kriittisiä. Niiden jälkeen työhön pääsy helposti pitkittyy. Onneksi esimerkiksi Remecillä työntekijät ovat varsin nuoria. 30-vuotiaan irtisanotun tuskin kannattaa heittää toivoaan ja kieltää itseltään vaihtoehdot.
Ensi kuukaudet ovat myös suuri mahdollisuus. Miksei ottaa hyötyä irti, kun muutos on joka tapauksessa edessä. Siksi on myös viimeiseen asti käytävä yhteistoimintaneuvotteluja. Alunperinhän yt ei tarkoittanut kirosanaa, vaan sen ideana on jatkuvuus: yrityksen ja työntekijöiden menestys on tarkoitus turvata pitkäjänteisesti, johdon ja henkilökunnan yhteisvoimin.
Yt-menettelyä pyritäänkin yhtenäistämään siten, että työnantajan vastuu jatkuu hallitusti. Osa työnantajista ei ole tehnyt mitään, osa on kantanut uudelleenkoulutuksen kustannukset jopa yksin tai puoliksi viranomaisten kanssa.
Kiintotähtenä suomalaisten työnantajien ketjussa tuikkii Marimekko. Tekstiiliteollisuus oli ensimmäisiä aloja joka katosi Kaukoitään. Mutta kun Kirsti Paakkanen joutui yt-päätösten eteen, hän uhkasi lomauttaa johtajat. Uskaltaisiko joku miehistäkin kokeilla yhtä tiukkaa saneerauslinjaa?