Irlanti-festivaalien viimeisenä päivänä vihreän saaren perinnemusiikki esittäytyi sekä alkuperäisessä että kevyesti uudistetussa asussa.
Pönötys ja tärkeily puuttuivat kokonaan; nimekkäät artistit esiintyivät tavallisissa arkiasuissa ja loivat lämpimän tunnelman mukavilla välijuonnoilla ja ennen kaikkea vetoavalla musiikilla.
Doimnic Mac Giolla Bhríde on kotoisin Irlannin luoteiskulmasta Donegalista. Sympaattisen vaatimattoman oloinen mies esitti iirinkielisiä perinnesävelmiä sillä tavalla, kuin niitä on esitetty vuosisatoja - laulaen ilman säestystä.
Vain pariin lauluun hän otti harmonikan tuekseen. Iiriä ymmärtämättömille hän avasi juonnoissaan laulujen aiheita, joista yleisin oli koomisella tavalla epäonninen rakkaus.
Näin pelkistettyä ilmaisumuotoa vain satunnaisesti kuulleena huomio kiinnittyi laulutapaan: Doimnicin kevyt mutta kantava baritoni soi lämpimästi. Vibratoa hän ei tyylinmukaisesti käyttänyt lainkaan, mutta taidokkaita korukuvioita sitäkin enemmän. Kauniiden melodioiden muuntelu sekä rytmin vapaa käsittely toivat lauluihin voimaa, joka kantaa kulttuurirajojen yli.
Yksi laulu taisi olla tuttu samoilta seuduilta lähteneen folkpopyhtye Clannadin ohjelmistosta.
Viisimiehinen At First Light esitti perinteistä irlantilaista tanssimusiikkia. Viulisti Dónal O´Connor agitoi heti alussa yleisöä tanssimaan, jos vähänkin siltä tuntuu.
Ehkä Riverdancen haastavat koreografiat ovat kohottaneet ihmisten itsekritiikkiä, sillä kukaan ei uskaltautunut lattialle, vaikka musiikki oli erittäin mukaansa tempaavaa.
Soitetut kappaleet olivat lievästi enemmistönä. Osa musiikista oli yhtyeen omaa tuotantoa, osa lainoja muun muassa Bretagnen kelttimuusikoilta.
Rauhallisia teemoja yhdistettiin sikermiksi vauhdikkaiden irlantilaisten reelien ja marssien kanssa.
Rytminvaihdokset kappaleiden sisällä nostivat intensiteettiä, ja monesti tuntui, että kappaletta olisi kuunnellut vielä paljon pitempään.
Vaihtelevuus olikin yhtyeen vahvuuksia. Soitto oli dynaamista, ja sen sävykkyyttä lisäsi instrumenttien vaihto kesken sävelmien.
Esimerkiksi Francis McIlduffin arsenaaliin kuuluivat bodhrán-rumpu, low whistle -huilu ja säkkipilli. Kahden irlantilaisen säkkipillin duetointi toimi upeimmin balladissa Roys hands.
Säkkipillit ja viulun täyteläinen yhteissointi ja kiperät melodiakuviot olivat varsinainen menestysresepti.
Hetkittäin yhtye lähestyi niin sanottua maailmanmusiikkia, kun O´Connor siirtyi soittamaan syntetisaattoria. Akustisten instrumenttien voima kuitenkin piti kokonaisuuden raikkaana.
Laulaja-kitaristi Alan Burke hauskuutti yleisöä juonnoillaan, joissa oli "savolaistyyppistä" huumoria; kuulijalle jäi vastuu miettiä, mitä kaikkea uskoo.