Vaikka EU:n puheenjohtajuus on nyt siirtynyt ilmeisen osaaviin käsiin, Irlanti ei pysty nostamaan unionia kriisistä, jos muilta ei samaa halua löydy.
Harvoin on Euroopan unionissa kuultu yhtä syvää helpotuksen huokausta kuin nyt, kun EU-säännöt pakottavat yhä luovuttamaan puolen vuoden välein puheenjohtajuuden toiselle maalle. Italian pääministerin Silvio Berlusconin kausi EU:n johdossa on ohi, eikä päivääkään liian aikaisin. Kiistelty Berlusconi onnistui tässäkin roolissa toimimaan usein harvinaisen epäsopivalla tavalla.
Italian puheenjohtajakausi jää historiaan siitä, että sen aikana unionin suunnitelmat karahtivat kiville pahoin. Euroopan tulevaisuuskonventin tekemän pohjatyön piti hallitusten välisen konferenssin jälkeen huipentua siihen, että laajenevan EU:n johtajat sopisivat Roomassa juhlavasti uudesta perustuslaillisesta sopimuksesta.
Kävi kuitenkin aivan toisin. Mitään sopimusta ei syntynyt, ja mikä vielä pahempaa, kukaan ei tunnu tietävän, milloin ja millainen uusi yritys voisi olla.
Totuuden nimessä tästä ei voi syyttää yksin Italiaa, vaikka sen tavassa vetää neuvotteluita olikin paljon toivomisen varaa. Vallinneissa lähtökohdissa Brysselissä joulukuussa olisi tuskin päästy sopimukseen, olisipa puheenjohtajana ollut kuka tahansa. Tuloksia ei voi tulla, jos jäsenmaat eivät aidosti sitä halua.
Irlannin ensimmäinen tehtävä epäonnistuneen hvk:n jäljiltä onkin enemmän vahinkojen kartoitus kuin niiden paikkaus. Uuden perustuslain myöhästyminen Irlannin kauden ohikaan ei haittaa, jos näköpiirissä kuitenkin on, että neuvottelupöytiin istutaan vakavalla mielellä. Jos uskottavaa ilmapiiriä ei kyetä luomaan, unionin kriisistä tulee syvä. EU ei hajoa, mutta se jakautuisi sisäisesti maihin tai maaryhmiin, jotka ajavat omia tavoitteitaan.
Tällainen, myös komission puheenjohtajan Romano Prodin ennakoima kehitys on lähes varmaa, ellei perustuslakia ala syntyä. Brysselin kokouksen epäonnistumisen jälkeinen hämmennys ei lupaa hyvää, sillä toistaiseksi EU:lta tuntuu täysin puuttuvan yhteinen näkemys siitä, kuinka nyt mennään eteenpäin. Konventin aikaiset ylevät puheet tuntuvat enää etäiseltä muistolta.
Vastuu eteenpäin pääsystä ei ole yksin Irlannin harteilla, mutta puheenjohtajamaan diplomaattisten taitojen merkitystä ei voi vähätellä. Irlannin etuna on, että se on pieni maa ja unionin sisällä hyvässä maineessa. Suuret maat ovat puheenjohtajina sortuneet omien tavoitteiden ajamiseen.
Irlannin kauden huipentuma on jo tiedossa: unionin laajentuminen vappuna kymmenellä uudella jäsenmaalla. Se on kaikilla mittapuilla historiallinen tapahtuma, joka tuo ensimmäisen kerran joukon entisiä sosialistimaita mukaan EU:n piiriin.
Irlannin kaudella pidetään myös europarlamentin vaalit ja valmistaudutaan uuden komission valintaan. Luvassa on aimo annos poliittista kaupankäyntiä. Suomen on syytä ajaa Paavo Lipposta EU:n johtotehtäviin tosissaan - tai jotakuta toista, jos poliittiset suhdanteet eurovaalien jälkeen eivät suosi sosiaalidemokraattia.
Lisäksi Irlannilla on käsissään vino pino unionin "normaaleja" tavoitteita, jotka liittyvät talouteen, sisäasioihin ja ulkopolitiikkaan. Erityishaaste on paikata EU:n ja Yhdysvaltojen suhteita. Siihen Irlannilla pitäisi olla hyvät edellytykset, sillä maalla on tiiviit suhteet Atlantin yli. Se voi toimia välittäjänä uskottavasti.