Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.
"EU pidättää hengitystään Irlannin kansanäänestyksen tuloksesta". "Käyttävätkö irlantilaiset giljotiinia Lissabonin sopimukseen". Tässä pari poimintaa viimeviikkoisten eurooppalaisten sanomalehtien otsikoista, joiden kohteena oli Irlannin kansanäänestys niin sanotusta Lissabonin sopimuksesta, joka aikaisemmin tunnettiin EU:n perustuslaillisena sopimuksena.
Muiden tuntema huoli oli aiheellinen, sillä 54 prosenttia irlantilaisista hylkäsi kesäkuussa 2001 kansanäänestyksessä Nizzan sopimuksen, jonka kuitenkin 63 prosenttia hyväksyi uudessa äänestyksessä lokakuussa 2002.
Irlantilaisten lievän enemmistön - 53,4 prosenttia - asettuminen Lissabonin sopimusta vastaan ei ollut järin suuri yllätys, sillä varsinkin kampanjan loppuvaiheissa kriittinen kanta vahvistui jatkuvasti. Näin tapahtui siitä huolimatta, että suuri osa maan poliittisesta eliitistä kampanjoi sopimuksen puolesta. Ei-vaihtoehdon kannattajat saivat kuitenkin tukea sekä katoliselta oikeistolta, nationalistiselta vasemmistolta että eräiltä liikemiesryhmiltä, joista vahvin on varakkaan Declan Ganleyn johtama Libertas.
Kuten kävi Ranskan ja Hollannin alkuperäisen perustuslaillisen sopimuksen hylänneissä kansanäänestyksissä vuonna 2005, niin nytkin Irlannissa äänestettiin myös hallituksen suosiosta. "Kelttiläisen tiikerin" hidastuva talouskasvu ja laskevat asuntojen hinnat loivat pohjaa hallituksen vastaiselle protestille. Pitkäaikaisen pääministerin Bertie Ahernin äskeinen ero rahoitussotkujen vuoksi söi pohjaa uuden pääministerin (taoiseach) Brian Cowenin yritykseltä varmistaa myönteinen lopputulos kansanäänestyksessä. Irlannin korkein oikeus on katsonut tällaisissa tapauksissa kansanäänestyksen välttämättömäksi, vaikka kaikki oikeusoppineet eivät olekaan asiasta samaa mieltä.
Irlanti on pieni ja syrjäinen, joskin nopeasti kasvanut maa. Kansanäänestyksen kielteinen lopputulos lisää sen poliittista eristyneisyyttä. Jos tulos koskisi vain sitä itseään, niin ongelma ei laajemmissa yhteyksissä olisi kovin suuri. EU:ssa on kuitenkin edellytetty, että tämäntasoisten sopimusten voimaansaattaminen vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksyntää. Jos tästä periaatteesta pidetään kiinni, niin Lissabonin sopimus tulisi neuvotella uudelleen sellaiseksi, että se kelpaa Irlannin lisäksi myös kaikille muille jäsenmaille.
Irlantilaisten ratkaisulla on jo nyt leviämisvaikutuksia. Vaikka kaikkiaan 18 EU-maata on tähän mennessä vahvistanut Lissabonin sopimuksen, Suomi niiden joukossa, niin jäljellä on muutama jääräpää, joka saa rohkaisua Irlannin kansanäänestyksen tuloksesta. Tsekissä on parlamentissa vastustusta sopimusta kohtaan ja sen opponentit uhkaavat joka tapauksessa viedä asian perustuslakituomioistuimeen. Englannissa tilanne asettaa muutenkin vaikeuksissa olevan pääministeri Gordon Brownin entistä tukalampaan asemaan, jos hän yrittää viedä sopimuksen lävitse maan alahuoneessa kuten hallitus on ilmoittanut tekevänsä.
Sopimusta kannattavien EU-voimien strategiana näyttää olevan, että sen ratifiointia jatketaan ikään kuin Irlannissa ei olisikaan äänestetty sitä vastaan. Jos tapahtunut poliittinen vahinko onnistutaan rajoittamaan Irlantiin, niin sen kanssa voidaan neuvotella poikkeuksista sopimukseen kuten on tehty ainakin Englannin ja Tanskan kanssa. On irlantilaisten asia, kuinka maa saattaa rajoitetun sopimuksen voimaan. Useat jäsenmaat eivät ole kuitenkaan valmiita ajamaan Irlantia nurkkaan, minkä vuoksi se joutuu äänestämään uudelleen sopimuksen nykyisestä tai uudistetusta versiosta.
Jo nyt irlantilaisten ratkaisu on johtanut aikatauluongelmaan. Ranskalla oli heinäkuussa alkavalle EU-puheenjohtajuudelleen suunnitelma sopimuksen saattamiseksi voimaan ensi vuoden alusta ja uuden unionin aloittamisesta sen johdolla. Lissabonin sopimuksen mukaisesti unioni olisi saanut uusia toimielimiä, virtaviivaistanut päätöksentekoaan ja vahvistanut kansainvälistä vaikutusvaltaansa. Nämä uudistukset olisivat tarjonneet hyvän pohjan kesäkuussa 2009 pidettäville europarlamentin vaaleille.
Tämä aikataulu on Lissabonin sopimuksen kohdalla tuskin mahdollinen. Unioni saattaa joutua toimimaan yleisesti epäonnistuneeksi tunnustetun Nizzan sopimuksen pohjalta. Yleensä EU:n perussopimuksia koskevat neuvottelut ja ratkaisut eivät ansaitse kovin korkeaa arvosanaa ja siksi kansalaisten turhautuminen on ymmärrettävää. Asiantuntijankin on usein vaikeaa saada tolkkua sopimuksen koukeroista. Silti voidaan kysyä, onko Lissabonin sopimuksen kaltaisen asiankirjan alistaminen kansanäänestykseen yleensäkään viisasta.
Jos Lissabonin sopimus halutaan ylipäätään saattaa voimaan, niin nyt on pidettävä pää kylmänä. Sopimus olisi saatettava voimaan kaikissa muissa 26 jäsenmaassa ja sitten ryhdyttävä etsimään pikaista ratkaisua Irlannin kanssa. Unionin piiristä löytyy kyllä niin haluttaessa oikeudellista ja poliittista taitoa, jolla voidaan hakea luovaa ratkaisua Irlannin asemaan. Jos vastarinta leviää, ja varsinkin Englanti ottaa kielteisen kannan, niin Lissabonin sopimukselle voidaan vähitellen toivotella hyvästejä.
Tämä olisi äärimmäisen huolestuttava kehityssuunta. On vaikea kuvitella, että EU olisi viisi vuotta kestäneen perussopimuksen neuvottelujen jälkeen valmis aloittamaan tuosta vain uudet neuvottelut. Juuri kun maailmantaloudessa ja -politiikassa nousee koko ajan esiin uusia haasteita, niin EU:n yhteinen toimintakyky uhkaa heiketä. Seurauksena olisi hyvin todennäköisesti keskeisten jäsenvaltioiden merkityksen kasvu ja niiden keskinäisten liittoutumien vahvistuminen. Tätä tulevaisuudenkuvaa ei voi pitää pienten jäsenvaltioiden kannalta millään muotoa myönteisenä.