Lähi-idän ja Persianlahden suunnalla on hyvää vauhtia kehittymässä asetelma, jota vaikeampaa tuskin on nähty sitten Kuuban kriisin 1961. Tuolloin Neuvostoliiton Kuubaan sijoittamat ohjukset veivät suurvallat ydinsodan partaalle. Tämän vertauksen esitti äskettäin lehtikirjoituksessaan Yhdysvaltain entinen YK-lähettiläs Richard Holbrooke.
Nyt eivät mitkään suurvallat ole vastakkain. Eivät ainakaan vielä. Mutta se ei asiasta tee yhtään helpompaa.
Koko alue Intiasta Israeliin on täynnä isompia ja pienempiä konflikteja: Afganistan, Kashmir, Irak, Libanon, Palestiina ja niin edelleen. Osapuolia on vaikka muille jakaa. On alueen omat ja ulkopuoliset valtiot, on Nato, talebanit ja muut terroristijärjestöt. On uskonlahkojen kamppailua, on öljykenttiä ja öljykuljetuksia, ja on kaiken kaikkiaan äärimmäisen sotkuinen kokonaisuus.
Tähän kaikkeen on jo jollain tavalla turruttu. Varsinainen vaara on kuitenkin vasta edessä, ja se lähestyy hyvää vauhtia. Sotaan valmistautumisen kumu kuuluu yhä selvempänä.
Seuraava on lainaus oikeistolaisen, Yhdysvaltain nykyhallintoa lähellä olevan kirjoittajan Michael Ledeenin maanantaisesta tekstistä: "Mitä pidempään me odotamme, sitä isompi todellisesta sodasta tulee. Iran on ollut meitä vastaan sodassa 27 vuotta, emmekä ole vielä vastanneet."
Tämä puolestaan on yleisögallupin kysymys Iranin presidentin Mahmoud Ahmadinejadin uunituoreessa internetblogissa: "Uskotko, että Yhdysvaltain ja Israelin Libanoniin tekemän hyökkäyksen tavoitteena on painaa liipaisinta seuraavaa maailmansotaa varten? Kyllä vai ei?"
Legendaarinen amerikkalaistoimittaja Seymour Hersh julkaisi maanantaina New Yorker -lehdessä pitkän analyysinsa Libanonissa käydyn ja juuri tulitaukoon jäädytetyn sodan taustoista.
Hänen johtopäätöksensä on, että Israelilla oli sotaan vahvat omat intressit. Samalla se toimi kuitenkin Yhdysvalloille eräänlaisena koekappaleena siitä, kuinka ilmapommitukset tehoavat tunneleihin ja bunkkereihin kaivautunutta vihollista vastaan.
Eräs teoria on, että Iran halusi Hizbollahin ärsyttävän Israelin sotaan. Toisen teorian mukaan Yhdysvaltain ja Israelin yhteinen etu oli, että Hizbollah ohjuksineen lyödään nyt. Tällöin he eivät pysty ampumaan ohjuksiaan joukoittain Israeliin siinä vaiheessa, kun Iranin ydinlaitteita pommitetaan.
Niin tai näin, kaikki kiertyy Iraniin ja Yhdysvaltoihin.
Eräänlainen lähtölaskenta näyttäisi olevan alkamassa. Ahmadinejad on jo alkukesällä ilmoittanut antavansa ensi viikon tiistaina, elokuun 22. päivä, vastauksensa Iranin ydinohjelmaa koskeviin kansainvälisiin ehdotuksiin. On vaikea kuvitella, että mitään myönnytyksiä olisi tulossa.
Päivän valinnalle on jo haettu ilmestyskirjamaisia tulkintoja, jotka luovat Ahmadinejadista mielikuvaa kiihkouskonnollisena sekopäänä. Omien kirjoitustensa valossa hän on hyvin uskonnollinen patriootti, joka pitää Yhdysvaltoja äärimmäisenä vihollisena.
Kääntäen sama vaikuttaa olevan totta presidentti George W. Bushin lähipiirissä. Molemmissa paikoissa johto olettaa, että toinen maa tahtoo tavalla tai toisella tuhota oman maan.
Ilmahyökkäyksistä Iranin ydin- ja muihin laitoksiin puhutaan yhä avoimemmin. Hershin mukaan etenkin varapresidentti Dick Cheney tulkitsee Libanonin sotaa voitoksi ja hyväksi malliksi. Aikomus on käyttää nimenomaan ilmavoimia, eikä vaikeuksista varoittavia tiedustelutietoja haluta kuunnella.
Washingtonissa on tosin myös niitä, joilla on paremmin jalat maassa. He näkevät, että Libanonin sota oli syvästi ongelmallinen esimerkki. Hizbollah juhlii parhaillaan voittoa Israelista; Bushin mukaan Hizbollah hävisi.
Jos pommitus alkaa, voi tapahtua aivan mitä tahansa. Iran pystyy horjuttamaan koko alueen öljyntuotannon. Se voi levittää levottomuudet kauas muihin maihin. Kaikki mahdolliset ryhmät ja maat alueella voivat taistella keskenään tavalla, josta ei ota mitään selvää ja jota ei mikään normaali neuvottelu lopeta. Israelilla, Pakistanilla, Intialla ja Yhdysvalloilla on ydinaseita, Iranista ei kukaan tiedä. Öljyn hinta nousee taivaisiin, Kiinalla on läheiset suhteet Iraniin...
Voi tapahtua myös se, ettei tapahdu mitään. Bushin hallinnossa ja myös Teheranissa on niitä, joiden mielestä yhteenotto olisi sulaa hulluutta, ja siinä he ovat aivan oikeassa. Mutta molemmista löytyy myös väkeä, jota tuntuu ajavan jonkinlainen uskonnollis-poliittinen fanatismi ja usko oman asian oikeutukseen.
Paras toivo on, että Yhdysvaltain ja Iranin poliittisen johdon taustalla on sittenkin ammattidiplomaatteja ja ammattisotilaita, jotka pystyvät painamaan jarrua. Toistaiseksi heidät on työnnetty hyödyttöminä syrjään: tämä kehitys ei enää noudata normaalia logiikkaa, vaan jotain aivan muuta.