Espanjan sisällissota alkoi kesällä 1936 ja kesti kolmisen vuotta. Sitä pidettiin toisen maailmansodan alkunäytöksenä. Kenraali Francon johtamat kansallismieliset saivat tuekseen Saksan sotavoimat: Stukat harjoittelivat syöksypommituksia, Guernican kaupunki Baskimaalla joutui massiivisen ilmapommituksen ensimmäiseksi koekentäksi.
Tuoreeltaan Pablo Picasso maalasi siitä kuuluisaksi tulleen taulun, jonka kangaskopio nyt koristaa New Yorkissa sisäänkäyntiä YK:n turvallisuusneuvoston kokoussaliin. Se on maailman kuuluisin sodanvastainen maalaus.
Tammikuussa kaksi vuotta sitten tuo seinänkokoinen Guernican versio poistettiin sinisellä verholla tilapäisesti pois näkyviltä. Se peitettiin sen istunnon ajaksi, jossa Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri Colin Powell perusteli tarvetta hyökätä Irakiin.
Powellin puhe muistetaan yhä hyvin, mutta syistä, joita hän ei suinkaan tuolloin tarkoittanut. Yhdysvaltain ulkoministerin väitteet Irakin sodan tueksi ovat yksi toisensa jälkeen osoittautuneet täysin vääriksi.
Guernican peittäminen näkyviltä saattoi tuolloin olla osuvampi päätös kuin kukaan pystyi arvaamaankaan. Irakin sota on nyt kestänyt osapuilleen saman ajan kuin kesti Espanjan sisällissota. Noiden kolmen vuoden aikana on nähty kuvaamattoman vastenmielisiä tapahtumia, kun maa on vähitellen luisunut pois kenenkään hallinnasta. Enää ei odoteta rauhaa tai demokratiaa, vaan täysimittaista sisällissotaa.
Espanjan taistelut päättyivät tasavaltalaisten antautumiseen. Irakissa ei ole ketään, joka voisi kenellekään antautua. Noiden kahden maan tapahtumia ei sinällään yhdistä mikään, paitsi tämä: myös Irak saatetaan jatkossa muistaa pelkkänä alkunäytöksenä paljon suuremmalle ja pahemmalle myrskylle.
Niin ei toivottavasti käy, mutta on pakko tunnustaa, että juuri siihen suuntaan asiat juuri nyt kehittyvät.
Iranin nykyinen tilanne ei ole mikä tahansa kansainvälisen politiikan kriisi. Se on jotain, jonka seuraukset voivat vaikuttaa elämänmenoon kaikkialla.
On hyvin vaikea olla uskomatta, etteikö Iran todellakin tavoittelisi itselleen ydinasetta. Maan johdon käyttäytymistä on muuten vaikea selittää. Presidentti Mahmud Ahmadinejadilla ja pappisjohdolla näyttää olevan sokea vakaumus oman asiansa oikeellisuudesta, jopa jumalallisesta tehtävästä, ja ulkoisen uhan kasvaessa kansa ryhmittyy johtajiensa taakse. Uskonnollis-poliittisen fanatismin ja ydinaseen yhdistelmä on asia, jota on pakko kavahtaa.
Mutta mitä tehdä? Toisin kuin Irakissa, diplomatian keinoja on käytetty. Ne eivät ole toimineet. Asia on nyt vuorostaan YK:ssa esillä. Mitä YK sitten ikinä tekeekin, se tuskin Iranin johtoon vaikuttaa mitään.
Tapahtumien logiikka on viemässä väistämättä siihen, että muut osapuolet asettuvat tavalla tai toisella sivuraiteille ja jäljelle jäävät Iran ja Yhdysvallat. Toinen huutaa kuolemaa Amerikalle, toinen tahtoo vaihtaa Iranin hallinnon. Molemmille iso ulkoinen uhka sopii hyvin.
Iran pitää Amerikkaa heikkona ja itseään vahvana. Se katsoo olevansa nousemassa alueelliseksi johtajaksi, shiia-muslimien tiennäyttäjäksi. Yhdysvalloissa Bushin hallinto on puolestaan saamassa todellisen, uskottavan uhkakuvan, jonka taakse voi yhdistää rivejä kun muut vaikeudet ovat kaatumassa päälle. Irakin sota on kolmen vuoden surkeus, mutta nyt huomion voi siirtää muualle.
Mukana on annos todellista uhkaa, annos tekopyhyyttä - muiden maiden ydinaseista ei puhuta - ja jälleen annos vieraantumista todellisuudesta. Kun Bush puhuu Iranin demokraattisten liikkeiden tukemisesta, se on Iranin johdolle avoin valtakirja tuhota opposition yritykset.
Alueella on sota jo valmiiksi. Öljyn hinta on korkealla jo valmiiksi. Kiinalaiset tarvitsevat Iranin öljyä, tuli mitä tuli. Amerikan, EU:n, Venäjän, Kiinan ja Intian elintärkeät kohtaavat juuri tuolla alueella, jossa majailee epälukuinen määrä terroristi- ja muita äärijärjestöjä ja jossa islam on sisäisesti jakautunut.
Jos pilvet puhkeavat myrskyksi, se ei koske vain tuota onnetonta aluetta. Se koskee taloutta, kansalaisvapauksia ja koko nykyistä elämänmenoa kaikkialla. Jos hyvät neuvot koskaan ovat kalliita, niin juuri nyt. Ilman mitään Iranin ydinasettakin voi poliittinen ketjureaktio karata käsistä.
Jos Bush aikoo "ratkaista ongelman" nopeasti Irakin opeilla, menee kaikki luultavimmin pieleen. Toinenkin mahdollisuus olisi olemassa: maltti. Kylmä sota kesti 40 vuotta, ja sinä aikana Neuvostoliitto lahosi sisältä, ja Kiinakin muuttui täysin. Kauan kesti myös Etelä-Afrikan valkoisen rotusortohallinnon eristys, kunnes maa oli valmis muutokseen.
Iranin kaltaisia yhteiskuntia ei muuta voima, vaan aika ja kärsivällisyys. Ellei niitä ole, saamme parhaillaan todistaa ajautumista kohti todella isoja vaikeuksia.