Joschka Fischer, Saksan edellisen hallituksen pitkäaikainen ulkoministeri, antoi aivan heinäkuun lopulla Die Zeit -lehdelle pitkän haastattelun, joka koski Lähi-idän tilannetta ja sen tulevaisuudennäkymiä. Haastattelu ansaitsee edelleen huomiota. Sen sisällön pohjalta Fischeriä voisi kuvata valtapolitiikkaa ymmärtäväksi realistiksi ja rationalistiksi.
Fischer pitää kahden valtion ratkaisua (Israel-Palestiina) ainoana keinona tuoda pysyvä rauha alueelle. Hän panee merkille Israelin vetäytymisen Etelä-Libanonista 2000 ja Gazan kaistalta 2005. Erityisesti jälkimmäistä tapahtumaa hän pitää pitkän poliittisen linjan murroksena, suurena käänteenä, johon vastapuolen olisi pitänyt vuorostaan vastata omin myönnytyksin.
Ja miten on käynyt? Arabien puolella ei ole näkynyt mitään suurta käännettä poispäin vanhasta politiikasta. Päin vastoin Israelin vetäytymistä on pidetty sen heikkouden merkkinä. Siihen on vastattu väkivallalla, raketti-iskuin niin pohjoisessa kuin etelässä ja vankien sieppauksin. Palestiinalaisen väestön reaktio Israelin vetäytymiseen on ollut oman edustuslaitoksen enemmistön antaminen Hamasille, joka ei tunnusta Israelin olemassaoloa.
Kun Libanon on laiminlyönyt Hizbollahin aseista riisumisen, mitä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma on vaatinut, Israel on lähtenyt eliminoimaan järjestön tuottamaa jatkuvaa uhkaa omilla hyökkäystoimillaan.
Olennaista koko asetelmassa on kuitenkin Fischerin mielestä se, että kysymys on ollut sijaissodasta. Konfliktin takana ovat olleet paitsi Hamasin ja Hizbollahin myös Syyrian ja Iranin intressit.
Jollei saada aikaan lännen yhtenäistä ja energistä diplomaattista offensiivia, voi Fischerin mielestä Lähi-idän yksittäisistä kriisipesäkkeistä kehittyä valtava vastakkainasettelu, joka ei ole enää minkään tahon hallittavissa.
YK:n Libanoniin sijoitettavat joukot eivät kuitenkaan saa aikaan mitään positiivista, ellei niillä ole tukevaa toimeksiantoa ja vahvoja toimintavalmiuksia. USA ei voi yksinään mitään, elleivät johtavat Euroopan maat lähde mukaan.
Ratkaiseva kysymys ei silti ole Irak, vaan Iran. Saksa ja Ranska varoittivat alun perin USA:ta mahdollisen Irakin sodan seurauksista. Ne totesivat, että Iranilla on ydin- ja rakettiohjelma. Demokratia Irakissa merkitsisi shiialaisenemmistöä tämän maan hallinnossa, ja se puolestaan vahvistaisi dramaattisesti shiialaisten hallitseman Iranin vaikutusta. Me varoitimme, Fischer sanoo, että Iran voisi olla olla suuri edunsaaja Irakin-sodasta, jos se sota aloitetaan.
Sota alkoi, ja Iran on todella voittanut siitä suuren edun. USA on syrjäyttänyt Iranin verivihollisen numero yksi, Saddam Husseinin. Se on poistanut Afganistanista Iranin verivihollisen numero kaksi, talibanit. Irakin demokratisointi on tehnyt shiialaiset ja Iranin mahtaviksi.
Jos Teheranin kanssa päästään yhteisymmärrykseen rauhanomaisesta ydinvoimaohjelmasta ja uraanin rikastamisesta, muuttuu tilanne Lähi-Idässä olennaisesti myönteiseen suuntaan. Ellei päästä, liu´´utaan kohti valtavaa kriisiä. Syntyy tulenvaarallinen yhdistelmä, kun ydinaseistuksen hallinta liittyy vallankumoukselliseen ulkopolitiikkaan, jonka tavoitteena on alueen valta-asetelman muuttaminen.
Suuri vaara on siinä, että Palestiinan radikaalit, Hizbollah, Syyria ja Iran saavat vallitsevasta konfliktista nostetta ja kiihdyttävät toimintaansa.Tästä huolimatta USA näet tulee kaikin keinoin taistelemaan Lähi-idässä maailmanvalta-asemansa puolesta ja Israel puolustamaan hallitsevaa asemaansa tuolla alueella.
Iranille voidaan Fischerin mukaan suoda alueellisen valtatekijän asema, jos se ottaa sen rakentavasti Se ansaitsee tämän aseman suuruutensa, kulttuurinsa ja voimavarojensa puolesta. Euroopan unionin tulee puolestaan hyväksyä Turkki jäsenekseen valtana, joka säteilee modernisointia koko islamilaiseen maailmaan.
Fischer katselee tilannetta yllättävänkin yksipuolisesti Israelin ja USA:n kannalta. Hän sivuuttaa monta seikkaa kuten sen, että Libanonin sota, jossa nyt on tulitauko, on sijaissotaa myös siinä mielessä, että Israelin politiikan takana on vuosikymmenet ollut USA:n intressi säilyttää vaikutusvaltaa tuolla tärkeällä alueella. Israel ei ole noudattanut niitä YK:n päätöslauselmia, jotka ovat vaatineet sen vetäytymistä kaikilta valtaamiltaan alueilta, eikä USA ole käyttänyt vaikutusvaltaansa sen pakottamiseen siihen.
Sen sijaan Israel on pilkkonut uusin siirtokunnin Länsirantaa sillä tuloksella, että arabeille jäävästä pirstoutuneesta alueesta tuskin on enää luonnollista pohjaa palestiinalaisvaltiolle. Halutessaan välttää oman sotavoimansa henkilötappioita Israel on Libanonin sodassa turvautunut lentoaseeseen ja raketteihin ja tuottanut täysin suhteettomia siviilitappioita.
Israelin politiikan pitkä linja on toiminut siten, että sovitteluhenkisiltä palestiinalaisilta ovat eväät vähissä. Fischerin pointit on silti hyvä pitää mielessä. Raketti-iskut Israelin alueelle eivät saa ulkopuolisille olla vähemmän huolestumisen aihe kuin Israelin Libanonin alueelle tekemät. Suuret käännökset politiikassa edellyttävät, jollei muusta saada sovituksi, yksipuolisia mutta vuorotellen tapahtuvia myönnytyksiä molemmin puolin. Ja tärkein: USA:n niin sanottu terrorisminvastainen sota Afganistanissa ja Irakissa on johtanut seurauksiin, joita tämän valtion johto ei pystynyt ennakoimaan.
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori.