Pariisi Arabimaissa ei enää tiedetä, mitä niiden pitäisi eniten pelätä Irakissa 30. tammikuuta pidettävien vaalien suhteen: demokraattista esimerkkiä, väkivallan lisääntymistä vai sisällissotaa sunnalaisten ja shiialaisten välillä. Kairossa, Riadissa, Ammanissa ja Persianlahden emiirikunnissa nähdään kuitenkin samaa painajaista: vaalien myötä Irakissa saattavat tulla valtaan enemmistönä olevat shiialaiset.
Vuonna 1980 kaikkien arabikumppaneidensa, mutta myös Yhdysvaltain, Neuvostoliiton ja eurooppalaisten rohkaisemana irakilainen Saddam Hussein lähetti joukkonsa hyökkäämään Iraniin. Tavoite? Kuristaa Teheranista tullut vallankumouksellinen shiialaisuus. Hanke kuitenkin epäonnistui: ulkopuolinen hyökkäys vahvisti ajatollah Khomeinin valtaa. Mullahit hallitsevat yhä Iranin islamilaista tasavaltaa.
Lähes päivälleen viisitoista vuotta myöhemmin useimpia arabijohtajia kiusaa sama pelko, pelko shiialaisuuden vaarasta. Mutta tällä kertaa, paradoksaalista kyllä, tuo vaara tuleekin Bagdadista.
Liittoutumalla Teheranin kanssa Irakin uudet vallanpitäjät voisivat temmata mukaansa kaikki alueen shiialaisvähemmistöt ja horjuttaa koko Lähi-itää. Juuri tätä pelkäävät Brent Scowcroftin ja Zbigniew Brzezinskin kaltaiset amerikkalaiset. New York Timesin mukaan presidentti George H. Bushin ja presidentti Jimmy Carterin entiset neuvonantajat pelkäävät toisen shiialaisen teokratian syntymistä alueelle.
Ikään kuin ensimmäinen, Teheranin teokratia, ja sen ydinaseen tavoittelu eivät jo antaisi Washingtonille kylliksi aihetta huoleen.
Islamilaisten joukossa vähemmistönä olevat 110 miljoonaa shiialaista muodostavat vain noin kymmenen prosenttia maailman muslimiväestöstä. Mutta he hallitsevat Arabian ja Persian aluetta, kertoo Ranskan kansallisen tieteellisen tutkimuslaitoksen CNRS:n tutkija Hosham Daoud, joka on yksi shiialaiskysymyksen johtavista asiantuntijoista.
Shiialaiset ovat valtaenemmistönä Iranissa, ja Irakissa heitä on 60 prosenttia väestöstä. Persianlahden länsirannalla on vahvoja shiialaisvähemmistöjä, samoin erityisesti Saudi-Arabian öljyntuotantoalueilla.
Sunnienemmistön ja shiialaisten väliset erimielisyydet ovat pääosin poliittisia. Ne ovat saaneet alkunsa Muhammedin seuraajakysymyksestä. Islaminuskon perustaja kuoli ilman poikaa. Kalifikunnan sai hallintaansa Ali, joka oli samalla kertaa sekä profeetan serkku että vävy. Hän hallitsi vuosina 656 - 661, ennen kuin hänet syrjäytettiin kapinassa ja murhattiin. Sen jälkeen seuraajiksi ei enää tullut Muhammedin sukulaisia, vaan lähipiiriin kuuluneita.
Tämä oli skisman taustalla. Alin puolueen (arabiaksi chi'a Ali) kannattajat ovat nimittäin vakuuttuneita siitä, että kalifikunnan olisi pitänyt kuulua profeetan perheelle. He pitävät itseään nyt islamin laillisuuden kannattajina.
Shiialaiset kokevat joutuneensa raa'an ja laittoman voimankäytön kohteeksi, kun kalifi Yazidin joukot saartoivat Alin pojan Husseinin Kerbalaan ja surmasivat hänet lokakuussa 680. He kehittivät marttyyrikompleksin: shiialaiset ovat ikuisia vähemmistöläisiä, jotka ovat joutuneet sellaisten uskonveljien vallan alle, jotka ovat tosin selvänä enemmistönä, mutta jotka ovat heidän silmissään kuitenkin vallananastajien perillisiä.
Tästä on peräisin se kumouksellisten maine, joka ympäröi shiialaisia arabimaissa, joita johtavat sunnimuslimit, jotka 1 00 vuoden jälkeen katsovat vallan kuuluvan heille. Sunnalaiset pitävät vähemmistöä vaarallisina kostonhaluisina.
Irakissa enemmistönä olevat shiialaiset arabit kokivat Saddam Husseinin diktatuurin erityisen raskaaksi siksi, että sitä hallitsivat sunnimuslimit (jotka alistivat yhtä kiihkeästi myös maan toista, etnistä vähemmistöä, kurdeja, jotka he puolestaan ovat pääosin sunnalaisia).
Ajatus siitä, että shiialaiset ottaisivat vallan Bagdadissa, koetaan ennennäkemättömänä mullistuksena arabimaailmassa Välimereltä Persianlahdelle. Sitä pidetään lähes majesteettirikoksena, joka saattaisi kiihdyttää shiialaisten vähemmistöjen vaatimuksia, jotka on tähän asti pidetty alueella enemmän tai vähemmän aisoissa.
Liitto Teheranin kanssa?
Jos kuviteltaisiin, että Irakin uusi hallinto liittoutuisi Teheranin kanssa tai joutuisi sen holhoukseen, mikä loisi näin vaikutusvaltaisen shiialaisen alueen. Tämä aiheuttaa painajaisia joillekin arabimaille ja myös Irakin presidentille, sunnalaiselle Ghazi Al-Yaouarille, joka valittaa Iranin agenttien läsnäolosta Etelä-Irakissa.
Onko tämä skenaario sitten todennäköinen? Mikään ei ole vähemmän varmaa. Ensinnäkään Irakin shiialaisuus ei suinkaan ole yhtenäistä, ja sen johtajat ovat huolellisesti pyrkineet erottautumaan Teheranin ajatollaheista. Vaikkei vielä tiedetäkään, onko kyse vilpittömistä lausunnoista vai pelkästä taktiikasta, he sanovat vastustavansa teokraattista hallintoa.
He torjuvat uskonnon ylivalta-aseman politiikkaan nähden, mikä on Iranin islamilaisen tasavallan perusperiaate.
Irakin shiialaisuuden vaikutusvaltaisin johtaja, suuri ajatollah Ali Al-Sistani on syntynyt ja elänyt pitkään Iranissa. Mutta hän on ottanut etäisyyttä Iraniin, kertoo Hosham Daoud. Ajatollah on arvostellut papiston vallankäyttöä ja vakuuttaa, ettei hänelle olisi ongelma nostaa Irakin presidentiksi naista tai hallituksen johtajaksi kristittyä - nuo kaikki ovat kirottavia asioita Teheranissa vallassa olevan iranilaispapiston silmissä.
Lisäksi suhteet Irakin poliittisen shiialaisuuden ja suuren itäisen naapurin välillä ovat mutkikkaat. Suhteet ovat toki tiiviit. Monet Iranin uskonnollisista johtajista ovat oleskelleet pitkiä aikoja Etelä-Irakissa shiialaisuuden pyhillä paikoilla, Najafissa ja Kerbalassa. Ja monet Irakin uskonnollisista johtajista, joita Saddam Hussein vainosi, ovat saaneet turvapaikan Iranin islamilaisesta tasavallasta. Heihin kuuluu ajatollah Sistani, mutta myös Abdelaziz Al-Hakim, joka johtaa shiialaisten suurta vaaliliittoa.
Saavatko irakilaiset Teheranilta rahoja ja teknistä apua säätiöilleen, miliiseilleen ja niin edelleen. He ainakin itse kiistävät sen.
Mutta ennen kaikkea Irakin shiialaisuus on syvästi "arabialaista", ja pitää yllä luontaista, vaikkakin julkilausumatonta välimatkaa persialaisten hallitsemaan Iraniin. Vanha vastakkainasettelu on häirinnyt uskonnollista solidaarisuutta. Samoin myös nationalistinen tai isänmaallinen ajattelu: vuosina 1980 - 1988 shiialaiset sotivat rajusti keskenään oman kansallisen alueensa puolustamiseksi.
Qomista Kerbalaan
Iranin shiialaisuuden keskuspaikan Qomin ja Irakin shiialaisuuden pääpaikkojen Najafin ja Kerbalan väliset suhteet eivät ole yhdensuuntaisia. Saddam Husseinin hallinto martyrisoi, köyhdytti ja marginalisoi Najafin ja Kerbalan, kun taas Iranin islamilainen tasavalta on tehnyt Qomista maailman shiialaisuuden keskuspaikan. Entäpä jos shiialaisten hallitsema Irakin hallinto palauttaisikin hallitsevan aseman Kerbalalle ja Najafille Qomin tappioksi. Shiialaiset ovat kilpailijoita yhtä paljon kuin kumppaneita.
Kun arabimaiden johtajat ovat ilmaisseet pelkojaan, iranilaisten kerrotaan rauhoitelleen, etteivät he aio puuttua länsinaapurinsa poliittiseen elämään.
Mutta heidän kerrotaan myös asettaneen ehtoja: Irakin uudet vallanpitäjät eivät saa suhtautua vihamielisesti Iraniin, Islamilaisella tasavallalla tulee olla sanansa sanottavanaan pyhien paikkojen, Najafin ja Kerbalan hallinnossa, ja Teheran todennäköisesti tukisi Irakin muuttamista liittovaltioksi, mikä antaisi laajan autonomian Irakin shiialaisille. Tämä tuskin on omiaan tyynnyttämään sunnalaisten johtajia.