Tässä mielellään erehtyisi. Mutta alkaa olla vahvoja perusteita sille, että päättyvän vuoden tärkein kansainvälisen politiikan tapahtuma nähtiin juhannusaattona. Silloin Iranin johtoon valittiin mies nimeltä Mahmud Ahmadinejad. Yhä useammat löytävät noille presidentinvaaleille vertailukohdan vuodesta 1933, jolloin Saksassa valtaan pääsi Adolf Hitler.
Tällainen vertailu on tietysti aina väärin. Asiat eivät toistu samanlaisina eri ajassa ja paikassa. Mutta se auttaa silti suhteuttamaan sitä, mistä saattaa olla kysymys. Ahmadinejad otti virkansa vastaan elokuussa. Nyt eletään joulukuuta, ja viikko viikolta mies on nostanut profiiliaan kilpailussa maailman vaarallisimman johtajan tittelistä.
Viime vuodet on jo kyllästymiseen asti sälytetty Yhdysvaltain johtajan George W. Bushin niskaan syytä asioista, jotka ovat tavalla tai toisella menneet pieleen. Ikävä kyllä siitä ei voi välttyä nytkään. Ahmadinejadin kaltaisen fanaatikon nousu valtaan selittyy parhaiten Yhdysvaltain aloittamasta Irakin sodasta, jonka virheen jättimäisyys tuskin vieläkään on kunnolla paljastunut. Se on saanut liikkeelle asioita, joita on äärimmäisen vaikea kääntää takaisin.
Yksi näistä on se, että Irakin sisäpolitiikka näyttää viime viikon vaalien jäljiltä päätyvän hyvin vahvasti Iranin käsiin. Nyt noudatetaan demokratiaa, jolloin hyvin uskonnollismieliset shiiapuolueet ovat voittamassa vaalit ja odottelevat seuraavaksi ohjeita uskonveljiltään Teheranista.
Yhdysvallat on siis auttamassa Irakin päätymistä arkkivihollisensa Iranin vasallivaltioksi. Tämä on kyllin omituista jo sinänsä, mutta vielä oudompaa on luvassa.
Kesään asti Iranissa oli poliittinen johto, jota voi luonnehtia jokseenkin normaaliksi. Ammattipoliitikot ja pappisvalta olivat jollain tavoin tasapainossa. Lännessä monet luottivat siihen, että demokraattinen muutos on kansan keskuudessa kypsymässä.
Vaaleissa nähtiin, mitä kypsymässä oli. Kansan syvät rivit antoivat piut paut ulkopuolisten toiveille ja tukivat ehdokasta, joka oli mahdollisimman amerikkalais- ja juutalaisvastainen. Siinä Ahmadinejad on ylittämätön.
Syksyn mittaan hän on putsannut maan diplomaatti- ja hallintokoneiston. Maltilliset ovat saaneet kenkää, tilalle on istutettu ääriuskonnollisia kaadereita. He ovat kuuliaisia presidentille, joka puolestaan on - on vaikea löytää tähän sopivaa sanaa. Ahmadinejad nimittäin ei näytä olevan tästä maailmasta laisinkaan.
Hän odottaa vuonna 941 kadonnutta 12. imaamia Mahdia palaavaksi aivan lähivuosina. Puhuessaan YK:ssa lokakuussa hän rukoili, jotta jumala nopeuttaisi imaamin paluuta johtamaan maailma oikeudenmukaiseen ja täydelliseen rauhaan.
Kotona Iranissa hän on kertonut, kuinka häntä YK-puheen aikana ympäröi vihreä aura, muita johtajia häikäissyt valo. Ahmadinejadin vastustajat väittävät, mikä voi olla liioittelua, hallituksen kirjoittaneen Mahdille kuuliaisuuskirjeen ja heittäneen sen kaivoon, josta imaamin on määrä nousta.
Kaikki shiiat odottavat Mahdin paluuta, ja siltä osin kyseessä on aivan normaali uskonto. Mutta nyt se on valtiollista politiikkaa. Presidentti on suoraan ilmoittanut että hänen vallankumouksensa päätavoite on tasoittaa tietä imaamin tulolle. Ongelmana ulkomaailman kannalta tässä on se, että tuohon tulemiseen näyttää liittyvän ilmestyskirjamaisia näkyjä, tulta ja tulikiveä.
Kyseessä on siis presidentti, jolla ei ole mitään ulkopoliittista kokemusta, joka diplomatian hienouksista viis veisaa ja jonka toimia ohjaa on äärimmäisen jyrkkä uskonnollinen vakaumus.
Israelia hän on uhkaillut useaan otteeseen. Se ei Iranin johdolta ole uutta, mutta sävy on. Ahmadinejad on syksyn mittaan luvannut pyyhkäistä Israelin pois kartalta, hän on kiistänyt natsien tekemän kansanmurhan ja toivonut länsimaiden siirtävän juutalaiset jonnekin muualle, kuten Alaskaan.
Kiusallista kyllä tämä on puhetta, jolla saa kannattajia. Reilut puoli vuosisataa sitten juutalaisvastaisuuden houreet saastuttivat ison osan Eurooppaa. Islamilaisessa maailmassa se oli silloin tuntematon ilmiö. Nyt nuo osat ovat vaihtuneet. Sitten Hitlerin ei kukaan ole uhkaillut juutalaisten tuholla kuten Ahmadinejad nyt.
Lisätään tähän keitokseen vielä muutama fakta. Iran on mitä ilmeisimmin kehittelemässä ydinaseita. Israelilla sellaisia jo on varmuudella paljon. Kumpikin pelkää toisen yllätysiskua.
Yhdysvalloissa uuskonservatiivit, joita Bushin hallinto on tavannut kuunnella, ovat jo kauan patistaneet "tekemään jotain" Iranille. Nyt puheet ovat aivan ylikierroksilla. Saddam Husseiniin liitetyt vääriksi osoittautuneet uhkakuvat on moninkertaistettu ja lätkäisty kiinni Iranin nykyhallintoon. Helposti löytää amerikkalaistekstejä, jossa Al Qaidaakin pidetään maltillisena tähän nähden.
Ja kuten todettu, amerikkalaisten sota Irakissa näyttää pelaavan suoraan Teheranin vallanpitäjien pussiin. Noiden, jotka tällä viikolla kielsivät kaiken läntisen musiikin radiossa ja televisiossa.
Toiveikkaan tulkinnan mukaan Ahmadinejadin houreissa on puhe vain sisäpoliittisen suosion pönkittämisestä, ja koko hallinto romahtaa pian omaan mahdottomuuteensa.
Toisen tulkinnan mukaan hän tarkoittaa mitä puhuu ja toimii sen mukaan. Jos näin on, silloin viime vuosien Irak on vain alkusoittoa tulevasta, kun kaksi täydellistä erehdystä eli Iranin ja Yhdysvaltain ulkopolitiikat kohtaavat toisensa.