Saddam Husseinin oikeudenkäynnistä on tulossa tärkeä esimerkkitapaus. Presidentti George W. Bushin toive kuolemantuomiosta edustaa vastenmielistä ennakointia asiassa, jossa hänellä ei ole tuomiovaltaa.
Historian saatossa on ollut hyvin harvinaista, että kukaan kovalla kädellä maataan johtanut diktaattori on päätynyt riippumattoman oikeusistuimen eteen vastaamaan teoistaan. Toisen maailmansodan jälkeen Nürnbergissä tuomittiin kyllä natseja, mutta Hitler ja hänen kaikkein lähimmät apulaisensa olivat jo menehtyneet Kolmannen valtakunnan kaatuessa. Sen ajan hirmuhallitsijoista Stalin kuoli kansallisena suurmiehenä, ja hänen maineensa romahti vasta jälkikäteen.
Tuoreempikin historia on usein todistanut, ettei edes ilmeisen mielipuolinen toiminta maan johdossa ja sitä seurannut syrjäyttäminen riitä saattamaan diktaattoria vastuuseen. Ugandan Idi Amin kuoli maanpaossa Saudi-Arabiassa, Kamputsean Pol Pot päätti päivänsä vetäytyneenä omien kannattajiensa viimeisiin tukikohtiin, Zairen Mobutu Sese Seko menehtyi marokkolaisessa sairaalassa.
Aivan viime vuosina tämä sääntö on onneksi alkanut horjua. Chilen ex-diktaattorin Augusto Pinochetin oikeudenkäynti on estynyt hänen heikon terveytensä vuoksi, mutta Serbian entinen johtaja Slobodan Milosevic istuu syytettynä Haagin sotarikostuomioistuimessa. Ruandan kansanmurhien ja Sierra Leonen kauheuksien jälkipuintia käydään YK:n alaisessa tuomioistuimessa.
Juuri Milosevicin kohtalo voisi toimia esimerkkinä siitä viestistä, mikä kansainvälisellä yhteisöllä on antaa entisille ja nykyisille diktaattoreille. He eivät saa välttää vastuuta teoistaan, mutta oikeudenkäynnin on oltava uskottava ja puolueeton. Tämä koskee myös Saddam Husseinia.
On selvää, että Saddam joutuu tavalla tai toisella oikeuden eteen. Oikeudenkäynnin paikka, muoto ja tuomioistuimen koostumus ovat kuitenkin vielä auki.
Länsimaisen oikeusajattelun alkeellisimpiin periaatteisiin kuuluu, ettei tuomiota voi julistaa etukäteen. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush rikkoi itse räikeästi tätä ajatusta vastaan julistaessaan televisiohaastattelussa, että Saddam ansaitsee "lopullisen rangaistuksen", toisin sanoen kuolemantuomion.
Kuolemantuomion hyväksyminen on asia, joka erottaa syvästi Yhdysvallat muiden läntisten maiden oikeuskäsityksestä. Bushin huonosti harkittu lausunto oli isku vasten korvia kaikelle kansainväliselle toiminnalle kuolemantuomioita vastaan.
Saddamin oikeudenkäyntiä seurataan epäilemättä suurennuslasin avulla kautta maailman, ei vähiten lähialueen arabimaissa. Tämän parempaa tilaisuutta osoittaa universaalien oikeusperiaatteiden merkitystä tuskin tulee. Riippumattoman tuomioistuimen kokoaminen on Irakin oloissa suuri haaste, mutta sillä tulisi olla sekä irakilaisten itsensä että kansainvälisen yhteisön hyväksyntä.
Sen sijaan mitään ei voiteta miehittäjien junailemalla näytösoikeudenkäynnillä, jonka jo etukäteen uskotaan johtavan Bushin ennakoimaan kuolemantuomioon. Siinä olisi kyse kostosta, ei oikeudesta.
Taitavasti toimien oikeudenkäynti voi parantaa Irakin sisäisiä haavoja ja luoda pohjaa tulevaisuudelle. Mutta vaihtoehtona myös on, että amerikkalaiset vain tekevät ex-diktaattorista marttyyrin. Osittain tämä vaikutus jo oli kuvilla, joissa Saddam esiintyi nöyryytettynä pidätyksen jälkeen.
Ennen sotaa Yhdysvalloissa luotiin kuvaa Saddamista yhtenä maailman vaarallisimmista miehistä. Hän itse pönkitti tätä kuvaa valtavalla henkilöpalvonnalla. Nyt sen sijaan julkisuuden eteen on maakuopasta kaivettu väsynyt, alistunut ja ilmeisen pelokas hahmo, jonka olemus on täydessä ristiriidassa ennen sotaa luodun mielikuvan kanssa. Hän oli kaikkea muuta kuin sotasankari tai sodan johtaja
Näyttää siltä, että Saddamista tuskin on ollut Irakissa sodan jälkeen nähdyn vastarinnan johtajaksi. Edessä olevan oikeudenkäynnin kiintoisia kysymyksiä onkin se, oliko koko väitetty Irakin uhka viime vuodet samanlainen kupla kuin Saddam näyttää olleen - kulissi ilman sisältöä. Eri asia on, saadaanko tällaisiin kysymyksiin todellisia vastauksia.
Yhdysvallat on puhunut paljon demokratian levittämisen tarpeesta arabimaihin ja Irakiin. Nyt käsillä on tilaisuus näyttää esimerkillä, mitä demokratian ja ihmisoikeuksien toteuttaminen merkitsee käytännössä.