Ennen vaaleja tapahtuneilla Irak-vuodoilla oli järisyttävät poliittiset seurannaisvaikutukset. Tapahtuma lyö kirkkaasti laudalta jopa 1970-luvun Zavidovo-vuodon, joka oli johtaa presidentti Urho Kekkosen eroon ja joka koitui parin ministerin ja yhden presidentin kansliapäällikön kohtaloksi.
Suomen ensimmäinen naispääministeri Anneli Jäätteenmäki ja koko hallitus hänen vanavedessään joutuivat jättämään paikkansa juhannuksen alla, vain kaksi kuukautta nimityksensä jälkeen. Presidentti Tarja Halosen neuvonantaja Martti Manninen sai puolestaan potkut, kun kävi ilmi, että hän oli laatinut kaksi taustamuistioita vaalitaistelun aikana oppositiojohtajan käyttöön. Muistiot sisälsivät lainauksia ulkoministeriön salaisista papereista.
Koko maan poliittinen elämä meni hetkeksi sekaisin, eikä tällistä ole toivuttu kunnolla vieläkään. Keskustassa kuohuu yhä, ja monien muidenkin mieliä askarruttaa kysymys, onko tapahtumien todellisesta kulusta tiedossa vieläkään mitään muuta kuin kalpea aavistus.
Keskustan sisäisessä pyykinpesussa kellot soivat varapuheenjohtaja Hannu Takkulalle, joka tunnusti ottaneensa ja toimittaneensa eteenpäin kopioita puoluehallituksen työvaliokunnan pöytäkirjasta.
Pääministeri Jäätteenmäki kantoi tapahtuneesta poliittisen vastuun ja erosi. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä sen jälkeen, kun hänen uskottavuutensa oli romahtanut? Jäätteenmäki leimautui valehtelijaksi omien puheidensa takia. Hän olisi ollut mahdotonta jatkaa pääministerinä ja johtaa hallitusta. Hän ilmoitti johdonmukaisuuden nimissä lähtevänsä myös keskustan johdosta.
Maahan syntyi pika pikaa uusi hallitus Matti Vanhasen johdolla. Poliittinen järjestelmä osoitti toimivuutensa. Irak-vuodoista aiheutunut ongelma oli hoidettu muodollisesti pois päiväjärjestyksestä korkeimpien valtioelinten tasolla.
Jäljellä on kuitenkin vielä jännittävä juridis-poliittinen loppunäytös. Laajoissa poliisikuulusteluissa syntyneen aineiston perusteella pitäisi päättää, onko Irak-vuodoissa tapahtunut rikos tai rikoksia, joista joku tai jotkut on asetettava syytteeseen. Siitäpä se vasta soppa syntyy, oli päätös mikä hyvänsä.
Asian vakavuusaste on muuttunut Jäätteenmäen kannalta, kun poliisi on nyt kuulustellut häntä rikoksesta epäiltynä eikä todistajana, kuten aiemmin. Sekä Jäätteenmäen että Mannisen palkkaamat huippujuristit Aarno Arvela ja Matti Wuori ovat kuitenkin arvioineet, ettei rikoksen tunnusmerkistö täyttynyt, vaikka Manninen luovutti salaisiksi leimattuja Irak-tietoja Jäätteenmäelle.
Asianajajat perustelevat kantaansa sillä, ettei luovutetuissa tiedoissa ollut tosiasiassa mitään salaista. Vastaavat tiedot olivat tulleet jo aiemmin julki silloisen pääministerin Paavo Lipposen kertomana. Samaan johtopäätöksen on voinut tulla myös asioita tarkkaan seuraamalla.
On vaikea tajuta, mikä vuodettu tieto Lipposen Irak-keskusteluista Yhdysvaltain edustajien kanssa on tulenarka tai salassa pidettävä. Tiedot olivat harmittomia ja yleisluonteisia. Presidentti Mauno Koivistokin viittasi pari viikkoa sitten tähän Yleisradiossa.
"Jos proseduurisotkun ohella kysytään itse asiaa, niin minulle on jäänyt epäselväksi, paljastettiinko joku valtionsalaisuus, jota ei olisi saanut paljastaa. Se on selvää, että meillä kovin mielellään merkitään papereita salaiseksi siinä toivossa, että niitä luettaisiin", Koivisto totesi.
Koiviston epäilykseen on helppo yhtyä. Irak-vuotojen sisältämä dynamiitti ei nimittäin ollut salaisissa tiedoissa, vaan siinä, miten Jäätteenmäki niitä tulkitsi. Hän käytti niitä poliittisesti hyväksi ja korvensi Lipposta perustein, jotka eivät olleet kestäviä mutta joiden tarkoitus oli horjuttaa luottamusta Lipposeen.
Tässä tullaan kiintoisaan kysymykseen. Miten poliisi ja myöhemmin oikeuslaitos, jos niin pitkälle mennään, suhtautuvat salaisiksi leimattuihin tietoihin, joissa ei ollut todellisuudessa mitään salattavaa ja jotka oli hyvä saattaa äänestäjien tietoon?
Ongelmaa ei voi ratkaista pelkän juridiikan pohjalta. Vuotoja on arvioitava myös yhteiskunnallisin perustein. Demokratian kannalta oli vain hyvä, että vuodot tapahtuivat. Niiden pohjalta käytettiin vaalitaistelun aikana monia selkeyttäviä ja asioiden ytimiin meneviä ulkopoliittisia puheenvuoroja. Äänestäjät saivat olennaista tietoa, jota heille tuskin olisi muuten annettu.
Vuodot eivät liioin aiheuttaneet mitään todellista ongelmia Suomen ja Yhdysvaltain suhteissa. Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettiläs Bonny McElveen-Hunter todisti sen Yleisradiolle kesän alussa antamassaan haastattelussa.
Valtiosihteeri Antti Satulin käynnistämä poliisitutkinta ulkoministeriössä vuotajan paljastamiseksi taisi perustua liioitteluun tarkoituksenmukaisuussyistä. Ministeriön korkea johto haluaa todellisuudessa välittää tiukkuutensa avulla viestin, ettei se hyväksy asiakirjavuotoja ja että vuotajalla on aina lyhyet jäljet.
Mitäpä se muuta voisi tehdä? Ulkoministeriö on pahin salainen-leimojen lätkijä, ja vuoto paljasti, että leimasinmustetta oli tuhlattu turhan päiten.
Jäätteenmäen ilmiselvä tarkoitus oli nakertaa vuodoilla Lipposen arvovaltaa ja suosiota vaaleissa. Hän kävi kovaa poliittista valtataistelua sosiaalidemokraattien kanssa. Hän sai siitä komean poliittisen palkinnon, pääministerin aseman, mutta se meni melkein saman tien - poliittisin perustein.
Nyt hänen edesottamuksiaan arvioidaan juridiikan pohjalta. On nurinkurista, jos Jäätteenmäki, Manninen ja muut vuotajat, joita poliisi on jäljittänyt kuulusteluissaan, tuomitaan palveluksista demokratialle. Missä on pihvi? Eikö ensin pitäisi tehdä rikos ja vasta sitten antaa tuomio.