Yhdysvaltain suunnittelema sotaretki Irakiin jakaa Eurooppaa yhä jyrkemmin kahteen leiriin.
EU:n pyrkimykset yhteisen ulkopolitiikan luomiseksi näyttävät tällä hetkellä kaukaisilta haaveilta. Alkuviikosta unionin ulkoministerit vakuuttivat yhdellä suulla pyrkivänsä hoitamaan Irakin kriisin YK:n kautta. Pari päivää myöhemmin kahdeksan Euroopan maan päämiehen yhteisjulistuksessa sävy oli paljon sotaisampi ja amerikkalaisia myötäilevä.
Paremmin eivät ole asiat Natossa, vaikka pääsihteeri George Robertson yritti vakuutella Suomen vierailullaan sotilasliiton rivien suoruutta. Robertsonin mukaan jäsenmailla on "erilaisia painotuksia". Tällä hän tarkoitti sitä, että eräät jäsenmaat haluavat antaa YK:n asetarkastajille enemmän lisäaikaa kuin toiset. Todellisuudessa Nato ei ole pystynyt tekemään päätöksiä edes epäsuorasta tuesta sotavalmisteluille.
Eurooppa näyttää jakautuneen Yhdysvaltain linjaa tukeviin ja diplomaattista ratkaisua painottaviin maihin. Ensinmainittuihin kuuluvat Britannia, Espanja, Italia ja useimmat Itä-Euroopan maat. Ranska ja Saksa ovat YK:n roolia korostavan leirin kärkikaksikko.
Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld havainnollisti tätä jakoa purevaan sävyyn puhumalla "vanhasta" ja "uudesta" Euroopasta. Luonnehdintaan sisältyy totuuden siemen, vaikka Rumsfeldin tarkoituksena oli lähinnä vain arvostella Ranskan ja Saksan haluttomuutta seurata Yhdysvaltain linjaa Irakin painostamisessa.
"Uudella Euroopalla" amerikkalaisministeri viittasi ennen muuta Naton ja EU:n tuoreisiin ja tuleviin jäsenmaihin. Puolan kaltaisilta mailta Bushin hallinto onkin saanut kaikkein varauksettomimman tuen sotavalmisteluilleen. Unkarilaisessa tukikohdassa amerikkalaiset ovat kouluttaneet irakilaisia oppositioryhmiä maastotaisteluihin Saddamin joukkoja vastaan.
Eurooppalaisen rintaman hajoaminen on onnettomuus monessakin suhteessa. Vaikutusmahdollisuudet rauhanomaisen ratkaisun etsimisessä Irakin kriisiin ovat nyt olemattomat. Vaara on suuri, että Yhdysvallat kokoaa lopulta "halukkaiden koalition" ja toimii YK:sta piittaamatta. Se olisi raskas isku myös maailmanjärjestölle.
Toinen juopa kulkee poliittisten päättäjien ja kansalaisten välillä. Yhdysvalloissa sotatoimilla on vielä enemmistön kannatus, vaikka suosio onkin laskenut. Euroopan maista enemmistöä hyökkäykselle Irakiin ei löydy edes Yhdysvaltain uskollisemmasta liittolaismaasta Britanniasta. Suomessa sodan kannatus oli 40 maan vertailussa muutaman prosentin luokkaa.
Ilmeistä on, ettei eurooppalaista yleisöä vakuuta Washingtonin puhe Irakin vaarallisuudesta. Vedenpitäviä todisteita Irakin joukkotuhoaseista tai YK:n päätöslauselmien rikkomisesta ei ole lyöty pöytään, joten monet epäilevät öljyä tai Bushin suvun kostohaluja sodan todellisiksi syiksi. Amerikkalaiset ovat lupailleet ensi viikoksi todisteita Irakin rikkomuksista. Jos niitä todellakin on, eivät ne tule esille yhtään liian aikaisin.
Eurooppalaisilla kynnys lähteä sotaseikkailuihin on huomattavasti korkeampi kuin amerikkalaisilla. Ellei tilanne muutu ratkaisevasti, on Yhdysvalloilla ylivoimainen tehtävä kääntää YK:n turvallisuusneuvosto taakseen. 15-jäsenisestä neuvostosta amerikkalaisten linjoilla ovat tällä haavaa vain Britannia, Espanja ja Bulgaria.
Lisäajan antaminen asetarkastajille on nyt paikallaan, sillä länsileirin hajanaisuus ja sodankäynti vastoin suuren yleisön tukea eivät ole myöskään Yhdysvaltain etu.