Valokuvateos: Don Gulbrandsen: Pohjois-Amerikan intiaanit - Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma. Suomentanut Ari Ahola. Gummerus 2008.
Edward S. Curtis (1868-1952) valokuvasi Pohjois-Amerikan intiaaneja noin kolmenkymmenen vuoden ajan 1900-luvun alussa.
Kuviin tallentui arvokasta tietoa eri intiaaniheimoista, joiden kulttuuri oli tuolloin jo hyvää vauhtia katoamassa. Kaikkiaan Curtis kuvasi noin 40 000 intiaanikuvaa.
"Curtis totesi tallentavansa lyötyjen ja köyhtyneiden ihmisten epätoivoista elämää, josta ympäröivä vauras ja nopeasti nykyaikaistuva yhteiskunta ei vähääkään piitannut", toimittaja Don Gulbrandsen kirjoittaa Pohjois-Amerikan intiaanit -kirjassaan.
Kirja kertoo intiaanikuvaajan elämästä ja työstä, ja kirjassa on kaikkiaan noin 300 Curtisin valokuvaa.
Omana elinaikanaan Curtis julkaisi valokuvistaan ja muistiinpanoistaan kahdenkymmenen kirjan sarjan The North American Indian. Kirjasarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1907 ja viimeinen 1930.
Gulbrandsenin kokoama Curtis-kirja noudattaa valokuvaajan alkuperäisen kirjasarjan rakennetta: Pohjois-Amerikan intiaanit -kirjassa on valokuvaajan elämäntyöstä kertovan johdannon jälkeen kaksikymmentä lukua, jotka kertovat eri intiaaniheimoista samassa järjestyksessä kuin Edward S. Curtisin alkuperäissarja.
Tuore Curtis-kirja toteuttaa valokuvaajan alkuperäisen idean uskollisemmin kuin ne kuvateokset, jotka keskittyvät Curtisin intiaanikuviin esteettisesti miellyttävinä otoksina unohtaen kuvien alkuperäisen tarkoituksen.
Gulbrandsen suhtautuu Curtisin kuviin kunnioittavasti ja tunnustaa niiden taiteelliset ansiot, mutta samalla hän kuitenkin muistuttaa yleisesti hyväksytystä tosiasiasta, että monet Curtisin kuvat antavat intiaanien elämästä hieman epätodellisen kuvan.
Valokuvaaja halusi esittää intiaanit todellista alkuperäisempinä poistamalla kuvauspaikalta nykyaikaiset valkoisen kulttuurin esineet ja tuomalla paikalle asusteita muualta.
"Tunnettu esimerkki on yhden ja saman hirvennahkatakin esiintyminen eri heimoista otetuissa kuvissa", Gulbrandsen kirjoittaa.
Kriittisestä asenteesta huolimatta Gulbrandsen kertoo Curtisin elämäntarinan haltioituneen kunnioittavasti, ja kirjassa olevista Curtisin intiaanikuvista saa hyvän käsityksen valokuvaajan alkuperäisen kirjasarjan laajuudesta ja rakenteesta.
Hämmästyttävintä on lukea, että vielä 1900-luvun alussa eri intiaaniheimoja oli kaikkiaan kymmeniä. Apachit ja navajot ovat tuttuja heimoja lähes jokaiselle suomalaiselle, mutta tiwat, keresit, tewat ja zunit ovatkin jo täysin outoja.
Kirjan suomentaja Ari Ahola onkin kirjoittanut kirjaan sivun mittaisen selvityksen intiaaniheimojen nimistä ja niiden kääntämisestä eri kielille.