Oulun yliopiston yhteyteen perustetun Internetin tutkimuskeskuksen CIEn avajaiset pidettiin elokuun lopulla. Keskuksen tavoite on toteuttaa internetiin liittyvää tutkimus- ja tuotekehitystoimintaa uudella monitieteisellä tavalla. Keskukselle on epäilemättä olemassa yhteiskunnallinen tilaus.
Median kehitys asettaa ohjelma- ja sisältötuotannolle uudentyyppisiä vaatimuksia, jotka muuttavat radikaalisti tuotantokulttuurin. Tällä hetkellä ubiquitous computing, kaikkialle levittäytyvä tietotekniikka, hypertekstuaalisuus ja kyberneettiset organismit muuttavat mediakulttuuria.
Kun 1990-luvun loppupuolella Kööpenhaminan yliopistossa valittiin Euroopan ensimmäisiin lukeutuvaa tietokonemedian professorin virkaa, toimin viran hakijoiden tuotannon tieteellisen tason arvioijana. Viran hakijoiden tuotannossaan ennakoimat erikoiset ilmiöt ovat nopeasti muuttumassa arkipäiväisiksi nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin.
Digitaalisten dataympäristöjen suunnittelu on kehitystoimintaa, jonka tiedeperusta on teknologisessa ja taideteollisessa tutkimuksessa. Se, mitä teknologian tutkimus on, on yleisemmin tunnettua kuin se, mitä taideteollinen tutkimus on. Taideteollisen tutkimuksen yhteiskunnallinen rooli länsimaissa 2000-luvulla on yhä vahvemmin kulttuuristen sisältötuotteiden kehittämisessä.
Tällä puolella suomalaisen tuotekehityksen ongelmana oli pitkään ajattelun korostettu matemaattis-luonnontieteellisyys. Esimerkiksi käyttöliittymäsuunnittelu lähti usein kapeasta käytettävyydestä, värien havaintopsykologisesti määritellystä toimivuudesta, portaalien toiminnallisuudesta ja toimintojen johdonmukaisuudesta.
Kuluttajalle eivät kuitenkaan riitä pelkästään nämä ominaisuudet kulttuuristen sisältötuotteiden kohdalla. Käyttäjä haluaa kokea kulttuuriteollisuuden tuotteiden kautta tunteita ja elämyksiä. Käyttöliittymäsuunnittelun pohjaksi onkin viime vuosina otettu aiempaa vahvemmin muodin vaihtuvat tyylit ja näihin liittyvät elämykselliset merkitykset.
Internet-tutkimuksen haaste on luonnontieteiden ja humanististen tieteiden raja-aidan ylittäminen. Stephen Toulmin on väittänyt, että luonnontieteiden ja humanististen tieteiden keskinäinen ymmärtämättömyys juontaa juurensa kauas 1600-luvulle. Toulminin mukaan 1600-luvulla filosofi Descartes taivutti kollegansa tuomitsemaan sellaiset tutkimusalat kuin esimerkiksi historia tai runous, jotka ovat sisällöltään rikkaita, ja keskittymään yksinomaan abstrakteihin aloihin, kuten geometria, dynamiikka ja tietoteoria.
Toulmin väittää, että Eurooppa valitsi modernisuuden eli uudenaikaisuuden päämääräksi älyllisen ja käytännöllisen ohjelman, joka siirsi sivuun 1500-luvun humanistien suvaitsevan ja epäilevän asenteen ja keskittyi 1600-luvun tavoitteisiin: matemaattiseen tarkkuuteen, kurinalaiseen logiikkaan, älylliseen varmuuteen ja moraaliseen puhtauteen. Eri vaiheissa 1600-luvun perintö on nostanut esiin vastavoimia. 1900-luvun mediakulttuurin yksi kestävä merkitys on vahva vastavoima epäaistillisuuden perinteelle.
Jos tietotekniikkayritys haluaa kehittää matkapuhelinta, kysymys sisällöstä ei nouse heti esiin, koska sisällön tuottaa kuluttaja itse. Tietoverkkoalalla tilanne on kuitenkin radikaalisti toinen. Teknologiaa itseään on kehitettävä siten, että se tarjoaa rikkaimmat ja tarkoituksenmukaisimmat mahdollisuudet elämysten tuottamiselle. Dramaturgia, järjestelmäsuunnittelu ja ohjelmointi kulkevat käsi kädessä. Ei voida ajatella, että insinöörit luovat ensin teknisen kehyksen, johon taiteilijat ja showbusiness-miehet sitten sijoittavat elämykset. Jo järjestelmänsuunnitteluvaiheessa on esteettis-dramaturgisen näkökulman oltava läsnä.
Insinööritieteellisessä uusien medioiden teorioissa on usein ollut rasitteena tietotekniikan analyysin vanha traditio. Tällaisessa lähestymistavassa määritellään aluksi systeemin perusalkioiksi alkeisinformaatiojoukot ja alkeisprosessit. Ratkaiseva virhe tehdään siinä, että alkiot oletetaan riippumattomiksi siitä tietovälineestä ja esitystavasta, jonka ne tulevat valmiissa tietosysteemissä saamaan.
Jo perusmäärityksessä graafisen suunnittelun ja elokuvailmaisun teoria suljetaan järjestelmän perusrakenteen suunnittelun ulkopuolelle. Kuitenkin jo tietokoneen ruudulta havaitsemamme fysikaalinen kuva ja ääni on mediakulttuurista oppimiemme havaitsemisen tapojen värittämä kulttuurinen konstruktio. Neuraaliverkko tekee kuvasta jo verkkokalvolla aikalaismuodin vääristämän.
Monet media- ja informaatioteknologiatoimialalla toimivat yritykset ovat vaarassa menettää asemansa siksi, etteivät ne ymmärrä taiteen, viihteen ja tekniikan kohtalonyhteyttä jo tietoteknisessä innovaatio- ja suunnitteluvaiheessa. Kehitystyö, jota luonnehtii korkea erikoistuminen ja sulkeutuminen laboratorioihin, irti kulttuuris-sosiaalisesta ympäristöstä, ei ole pidemmän päälle hedelmällistä.
Ajatus siitä, että taiteen ja viihteen rooli on toimia väriläiskänä yrityksen imagossa ja markkinoinnissa, mutta ei itse suunnittelussa, on väärä. Klassisessa media-analyysissä ajatellaan, että väline, esimerkiksi filmi, on teknisessä mielessä valmis ja vain sisältöjä, yksittäisiä elokuvia, kehitetään. Uudessa mediatieteessä välineen muodostava systeemi ei sen sijaan ole koskaan valmis vaan jatkuvasti muovautuva.
Kirjoittaja on mediatieteen professori ja Lapin yliopiston rehtori.