Viidennettoista Rantajatsit alkoivat lempeän auringon alla, mutta silti selkäpiissä oli pientä kutinaa.
Hyvässä muistissa oli edellisvuoden hirmumyrsky, joka repi esiintymislavan juurineen maasta lentoon. Nyt kyllä vakuuteltiin heti alussa, että lava on pultattu metrin syvyyteen, eikä heilahda.
Liekö psykologiaa, mutta alkupaloiksi oli perjantaiksi valittu ranskalaiskokoonpano Auprès de ma Blonde, joka rentoutti yleisöä tenhoavalla esityksellään.
Auprès de ma Blonde oli sekoitus katusoittoa, freejazzia, performancea, etnomusiikkia, huumoria ja - yllättävää kyllä - myös toimivaa musiikkia.
Kun trumpetti, tuuba, oboe, paloista kootut rummut, haitari ja laulu yhdistetään armeijan koppalakkiin ja hameeseen, ollaan asian ytimessä. Yhtye kirvoitti hymyn paatuneenkin festivaalikonkarin suupieleen.
Oleellinen osa Auprès de ma Blonde -yhtyeen esiintymistä on musiikin ja liikkeen yhdistäminen. Voidaan kai siis puhua tilataiteesta. Miehet nimittäin soittivat kaikkialla muualla paitsi lavalla. He hortoilivat yleisön seassa, kiipeilivät katolla, kävivät rannassa upottamassa soittimia veteen ja pitivät hauskaa.
Tragikoominen kokonaisuus oli tiukasti harkittu juttu. Itämaisten skaalojen seasta löytyi kansanmusiikin ja jazzin fuusio. Vaikka soitto ei ollut niin nuotin päälle, oli musiikki rujolla tavalla puhuttelevaa. Vertailukohtina tuli mieleen oman tiensä örisijä Tom Waits ja paikoin myös Tuomari Nurmio.
"On se tykki"
ja UMO vireessä
Marzi Nyman on lavalla suomalaisittain poikkeava jazzkummajainen. Hän on aidosti sydämellinen, hauska ja rento tyyppi, jolla on nopea tilannetaju. Myöskään sanan säilä ei petä tiukoissa tilanteissa.
Ehkä näistä persoonallisuuden piirteistä johtuen Nymanista on kehittynyt myös erinomainen kitaristi. "On se tykki!", kuten eräs mies kuulemansa ilmaisi, suu ja silmät kunnioituksesta levällään ammottaen.
Miten tullaan monipuoliseksi ja teknisesti osaavaksi kitaristiksi? Marzi Nymania seuratessa voisi päätellä, että siihen tarvitaan kohtuullinen ego ja ennakkoluulottomuutta. Vaatii nimittäin melko paljon kitaristina tarttua härkää sarvista ja tehdä selvää jälkeä Frank Zappan keskeisestä tuotannosta.
Zappa oli orkesterinjohtajana, säveltäjänä ja sovittajana tunnettu tinkimättömyydestään. Musiikki oli ja on paikoin akrobaattitasoa, josta nakkisormien kannattaa pysyä kaukana. Marzi Nymanin sekä UMO:n pää pysyi kylmänä ja soitanta oli paikoin uljasta.
UMO jyrisi tarvittaessa kuin suihkukone, mutta osasi myös jarrutella tarvittaessa. Marzi Nyman ei asetellut harteilleen mitään kitaravelhon viittaa, vaan oli lavalla muusikkona muiden seassa, tosin etualalla ja näkyvästi, mutta kuitenkin sulautuen osaksi suurempaa musiikillista kokonaisuutta.
Kitaristina Nyman on joustava, teknisesti taitava ja tyylitajuinen. Vaikka hän polki efektilaitteita ja pedaaleja ahkerasti, oli melodia ja rytmi aina soiton vahvin komponentti. Kokonaisuus oli tarkoista sovituksista huolimatta eloisaa kuultavaa, joskin UMO:n soolot olivat välillä läpihuutotavaraa.
Jukka Tolonen kuunteli Nymanin kitarointia tyytyväisen oloisena. "On hän Zappansa opiskellut. Olen ollut Suomesta pois kauan ja nyt kyllä kuulee, että taso on noussut kovasti, varsinkin kymmenen viiden vuoden aikana. Huomaa, että koulutus on täällä huipputasoa ja soittajista löytyy myös persoonallisuuksia. Hieno homma."
Tasavallan Presidentti ponnettomana
Jukka Tolonen on kitaristi-ikoni, tahtoen tai tahtomattaan. Marzi Nyman kertoi olevansa sitä sukupolvea, että Tolonen ei kuulu hänen lähimpiin innoittajiinsa, mutta antoi silti empimättä kehuja:
"Tolonen on rankaansa myöten kitaristi. Musikaalinen ja melodinen. Lisäksi mies on ikäänsä nähden teknisesti huippuvireessä. Soittaa vieläkin monen hevikitaristin suohon ja siihen vaaditaan nykyään jo paljon."
Jukka Tolosta onkin pidetty kitaran kotimaisena presidenttinä. Monille hän on se ainoa oikea. Raahessa Tasavallan Presidentti esiintyi legendaarisessa kokoonpanossaan eli Frank Robson (laulu), Jukka Tolonen (kitara), Juhani Aaltonen (saksofonit ja huilu), Heikki Virtanen (basso) sekä Vesa Aaltonen (rummut).
Kipinä kuitenkin puuttui Presidentin julkisesta esiintymisestä. Toki musiikilliset lauseet, pilkut ja pisteet olivat ammattilaisten kirjailemina kohdallaan, mutta lavalta kuului paljon tyhjiä fraaseja. Varsinkin Frank Robsonin väsähtänyt ja soinniton ääni ei jaksanut kantaa musiikkia mukanaan. Vaikka hyviä hetkiä esityksestä löytyi tasaisesti, oli kokonaisuus laimea.
Illan kuluessa ilmi tullut kahtiajako nuoren ja vanhan soittajapolven välillä korostui yön kynnyksellä. Vanhoja on syytä kunnioittaa, mutta nuorissa on tulevaisuuden voima ja kunnia.