Kesällä syntynyt Alexander Stubbin hallitus joutui heti kovaan vääntöön ensi vuoden budjettia laatiessaan. Uusi valtiovarainministeri Antti Rinne yllätti hallituskumppanit ehdottamalla leikkauksia tutkimukseen ja innovaatiotoimintaan. Kurjina aikoina kaikkien on kärsittävä – tämä sopii suomalaiseen ajatteluun. Valitettavasti uutta liiketoimintaa synnyttävästä tutkimuksesta leikkaaminen ei kuitenkaan sovi kasvun oraita etsivälle kansakunnalle.
Mitä vaarallista ministeri Rinne sitten ehdotti? Hän olisi leikannut Tekesin avustusvaltuuksia vuodelle 2015 jo sovitun 40 miljoonan lisäksi 30 miljoonalla eurolla – mikä olisi tarkoittanut kolmanneksen leikkausta avustusvaltuuksiin vuoteen 2011 verrattuna. VTT:ltä aiottiin viedä 5 miljoonaa euroa. Yliopistoja oli jo aikaisempina vuosina kuritettu jäädyttämällä yliopistoindeksi. Kehysriihessä indeksi palautettiin puolittain. Rinne kuitenkin ehdotti lisäksi Aalto-yliopistolle luvattuun lisärahoitukseen yli 20 miljoonan euron leikkausta.
Joidenkin mielestä leikkaukset kuulostivat pieniltä Suomen kokonaistuskaan verrattuna.
Elinkeinoelämä oli kuitenkin eri mieltä. Erityistä huomiota julkisuudessa sai Aalto yliopiston puolustaminen. Aallon tapaus on mielenkiintoinen. Valtio oli Aaltoa perustettaessa tehnyt elinkeinoelämän kanssa sopimuksen, jonka mukaan yritykset kokoaisivat hankkeeseen 200 miljoonaa euroa. Valtiovalta puolestaan lupasi nostaa Aallon lisärahoituksen 100 miljoonaan vuoteen 2012 mennessä. Vuodesta 2015 lähtien Aallon rahoitusta piti hiljalleen leikata ja leikattu potti kilpailuttaa yliopistojärjestelmän kesken. Vuonna 2020 kilpailutukseen olisi siis tullut 100 miljoonaa euroa. Luvattuun vuosittaiseen 100 miljoonan lisärahoitukseen ei kuitenkaan koskaan päästy. Eikä tätä summaa ole myöskään annettu yliopistojen väliseen kilpailuun. Koko järjestelmä on siis häviäjänä, kun sopimusta on yksipuolisesti muutettu. Mutta kannattaako sellaisesta suuttua, jota ei ole koskaan saatukaan?
Itse asiassa elinkeinoelämän turhautuminen Aallon sopimuksen muutokseen heijasteli suurempaa huolta yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyön tilasta tutkimuksessa. Innovaatiotoiminta ja yritysten kanssa yhteistyössä tehtävä strateginen tutkimus näivettyy, kun siitä leikellään jatkuvasti viilto viillolta.
Suomi nousi 1990-luvun lamastaan uuden tutkimusintensiivisen liiketoiminnan ansiosta. Toki kilpailukykyä siivitti myös markan devalvointi, mutta ilman uutta korkean arvonlisäyksen bisnestä ei lentoon lähtö olisi ollut niin nopeaa. Suomen menestyksen huippuvuosina kehitystä vauhdittivat sekä valtion lisäpanostukset tutkimus- ja kehitystoimintaan että yritysten kiihtynyt tuotekehitys. Innovaatiotoimintaan panostettiin ja panokset kohdistettiin juuri sinne, missä niistä sai suurimman kansantaloudellisen hyödyn. Nyt molemmat trendit ovat kääntyneet.
Budjettiriihessä Rinteen ehdotusta maltillistettiin ja monilta osin peruttiin. Hyvä niin. Kurjaa suuntaa ei kuitenkaan käännetty. Riskiä jakavia ja yritysten T&K -panostuksia lisääviä Tekesin avustuksia on supistettu vuodesta 2011 lähtien useamman vuoden ajan yhteensä jo yli 80 miljoonalla eurolla. Samaan aikaan yritysten omat T&K -panostukset ovat pienentyneet heikon talouskasvun myötä. Vuonna 2012 ne laskivat edellisestä vuodesta 350 miljoonaa euroa. Tekesin avustuksien supistaminen jatkuu, vaikka juuri niitä käytetään kunnianhimoisen tutkimuksen tekoon. Oikein kohdennettu rahoitus edistäisi yritysten, tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen välistä yhteistyötä ja osaamisen siirtoa. Tuotekehityslainoilla ei voida tutkia tai tehdä verkottavia ja korkeaan riskinottoon perustuvia hankkeita.
On ilman muuta selvää, ettei pelkkä rahoituksen lisääminen riitä. Tutkimus ja innovaatiojärjestelmältä tulee vaatia myös konkreettisia tuloksia, jotka näkyvät uutena liiketoimintana. Sen sijaan, että innovaatiorahoituksen kohdentumista olisi parannettu, sitä on siirretty yhteiskuntapoliittiseen tutkimukseen uuden niin sanotun strategisen tutkimuksen neuvoston päätettäväksi Suomen Akatemiaan sekä poliittiseen päätäntään. Tänne parkkeerattuna se tuskin luo uusia yksityisen sektorin työpaikkoja. Tutkimuspolitiikkaa on viety väärään suuntaan – hetkenä, jolloin Suomessa tarvitaan kipeästi uutta vientiä sekä uusia kasvuyrityksiä ja -aloja.
Viime kädessä yritysten jalostusarvon, työllisyyden tai viennin kasvu mittaavat innovaatiopolitiikan onnistumista. Negatiivisen rahoitustrendin kääntämisen lisäksi nykyiset työkalut tulee laittaa entistäkin tehokkaampaan käyttöön. Suomen yrittämisen toimintaympäristö tarvitsee myös ankaraa remonttia, jotta innovaatioilla on kasvualusta. Niin panosten hinnoittelu kuin työmarkkinoiden joustavuus sekä sääntelyn ja verotuksen ennustettavuus tulee olla kansainvälisesti kilpailukykyisellä tasolla.
Suomen heikon talouskehityksen odotetaan jatkuvan Ukrainan kriisin syventyessä ja maailmatalouden laahatessa jalkojaan. Niukkuuden jakamisen aikana keskustelu valtion roolista tutkimus- ja innovaatiotoiminnassa ei ole ohi. Kissa on nyt pöydällä ja se pysyy siellä jonkin aikaa. Kun seuraavan hallituksen ohjelmaa sorvataan, suomalaisten on hyvä muistaa pari faktaa. Suomen väestö on vähäinen ja vanhenee vauhdilla. Ainut vaihtoehtomme on tasokkaalle koulutukselle ja huippututkimukselle perustuva menestyksekäs liiketoiminta. Tämä ja vain tämä ylläpitää suomalaisen elintason.
Kirjoittaja on taloustieteilijä, joka toimii EK:n kilpailukyky ja kasvu -vastuualueen johtajana.
Kolumni