Sitran johtaja Antti Hautamäki pohtii uudessa kirjassaan huippuyliopistojen ja innovaatiokeskusten tulevaisuutta Suomessa kovin amerikkalaisesta näkökulmasta. Huomionarvoisia malleja löytyy lähempääkin.
Sitran johtajalla Antti Hautamäellä oli Kauppalehden haastattelussa kovin mielenkiintoisia näkymiä Suomen tulevaisuudesta. Lappi ja suurin osa Itä-Suomesta ovat innovaatioiden syntymisen kannalta turhia alueita. "Koko Suomea ei voi pitää asuttuna", hän sanoi ja näytti liittävän asuttuna pitämisen julkiseen teknologiarahoitukseen.
Näin siis nollataan aluetta, johon lähivuosina odotetaan monen miljardin euron investointeja ja tuhansia uusia työpaikkoja - Outokumpu esimerkiksi päätti juuri sijoittaa 300 miljoonaa Tornion terästehtaaseen. Kun Suomen tulevaisuus linkitetään vain innovaatioihin ja uuteen teknologiaan, unohtuvat sellaiset seikat kuten perusteollisuus, matkailu, kaivostoiminta ja pohjoisten energiaurakoiden alihankinta, jotka ovat muuttamassa Pohjois-Suomen näkymiä erittäin vahvoiksi.
Hautamäki kaipaa aluepolitiikkaan globaalia näkökulmaa. Pohjoisen uudet vahvuudet liittyvätkin nimenomaan globaaleihin tekijöihin. Sellaisena vaikkapa Lappi ja sen yliopisto taiteiden tiedekuntineen voi olla yllättävän houkutteleva. Mutta tällaisten seikkojen tunnistaminen valtakunnan tasolla on yhä työlästä.
Varsinaisesti Hautamäen ajatuksissa on puhe innovaatioista. Pohdinnasta hahmottuu joukko ehdotuksia, joilla Suomesta tehdään innovaatioiden avulla kestävän kehityksen kärkimaa. Niihin liittyy yliopistoverkon muuttaminen käsittämään 4-5 maailmanluokan tutkimusyliopistoa ja joukon pienempiä, muuhun keskittyviä yliopistoja sekä 5-6 uuden innovaatiokeskittymän rakentaminen Suomeen.
Hautamäen ajattelu pohjaa kokemuksiin Yhdysvalloista, missä hän on viettänyt paljon aikaa. Siellä huippuyliopistot ovat tunnetusti vailla vertaa. Mutta kirjaa lukiessa herää kysymys, onko samalla käyty merta edempänä kalassa.
Hän puhuu Bostonin alueen klusterista, jossa pohjana on ollut tutkimusyhteistyö yliopistojen ja yritysten välillä. Hän puhuu yliopistosta, joka edustaa monipuolisesti niitä tutkimusaloja, joita yritykset tarvitsevat. Hän puhuu yliopistoista alueen kehityksen ja talouskasvun vaikuttajana, vaatii ympäristöteknologian ja puhtaiden teknologioiden ottamista keskeiseksi tavoitteeksi ja edellyttää mukana oloa uudessa "cleantech"-aallossa.
Lisäksi hän kaipaa ammattikorkeakoulujen ja yliopiston yhteistyötä, patistaa yliopistoja patistetaan keräämään lahjoituksia ja mainitsee vielä triple helix -mallinkin.
Toisin sanoen Hautamäki näyttää käyvän läpi, sitä tajuamatta, Oulun yliopiston ja kaupungin teknologiakeskittymän kehitystä parin viime vuosikymmenen ajalta, ottavan huomioon sen tämän hetken painopistealat, uudet tavoitteet ja jo päätetyt toimet. Hän tosin pohtii näitä kaikkia ikään kuin tavoiteltavina ja hyvinä Yhdysvaltain oppeina uhraamatta huomiota sille, että yhdessä suomalaiskaupungissa näitä ideoita on jo pyritty toteuttamaan.
Tutkimus- ja tuotekehitysrahojen osuus henkeä kohden on Oulussa Suomen korkein. Kaupunki voisi mainiosti muodostua suomalaiseksi innovaatiolaboratorioksi, vaikkapa kodiksi Hautamäen esittämälle strategisen huippuosaamisen keskittymälle, joka erikoistuisi ympäristöteknologiaan. Mutta niin Oulun kuin muidenkin Suomen alueiden kannalta on ongelma, jos tällaisissa raporteissa vain Helsinki nähdään kansainvälisesti vahvana alueena.