Suomi on onnistunut viime vuosikymmenten aikana harjoittamaan eteenpäin katsovaa teknologia-, innovaatio- ja tiedepolitiikkaa. Ja silti menestyksessä on mukana isosti sattumaa. Vaikka Suomi onkin jo pitkään puhunut kansallisesta innovaatiojärjestelmästä, ei ennakointi ole mitenkään järjestelmällistä. Tietä on ajettu pitkälti ajattelematta minne se vie.
Jotta ennakointia voitaisiin yhä nopeampien käänteiden maailmassa vahvistaa, olisi tehtävä selkeitä kansallisia valintoja, vaati kauppa- ja teollisuusministeriön teknologiaosaston osastopäällikkö Timo Kekkonen äskettäin Kalevassa. Tukirahat eivät riitä kattamaan kaikkia kehitystoiveita. Jatkossa olisi myös varottava varojen ripottelua pitkin poikin valtakuntaa, kuten on tapahtunut vetovoimaiselta vaikuttavaa bioteknologiaa edistettäessä.
Konkreettista materiaalia keskusteluun tarjoavat Tekesin vastikään julkistamat tiedot menneen vuoden teknologiarahoituksesta yrityksissä. Julkisia rahoja käytettiin lähes 400 miljoonaa. Listojen kautta saadaan ajankohtainen kuva myös siitä, miten neljännes virtasi bioteknologiahankkeisiin.
Riskinottoa selitetään sillä, että uudesta alasta pyritään rakentamaan Suomeen kolmatta tukijalkaa metsän ja metallin rinnalle. Nyt tulokset sitten antavat odottaa itseään.
Ja silti ei ratkaisu voi olla vain se, että ruuvataan rahahanat kiinni. Sen sijaan on kysyttävä, missä oikein menevät liiallisen euforian ja siitä johtuvien yliannostusten rajat? Virheistä voidaan oppia, ainakin ennen kuin tukirahoja aletaan ruiskia seuraavaan suureen lupausten lippaaseen, pikkuruisten mittakaavojen nanoteknologioihin.
Ehkä suurin ongelma on kuitenkin dot.com-vaiheen synnyttämä markkina-asenne, odotus siitä, että kaiken voi rahastaa nyt-heti-tässä. Siksi julkisuus esittää muka niin yllättynyttä, kun pitkälliseen kehitystyöhön sitoutunut pienyritys horjuu tuen saatuaankin yhä ilman tuloja, rahoituskatastrofin partaalla.
Bioteknologian kohdalla unohtuu helposti, ettei laboratoriota juuri voi pystyttää autotalliin, kuten entisaikain verstasta tai vaikka ohjelmointibisnestä. Sitäpaitsi ovat lääkejätitkin toistaiseksi tarvinneet yli vuosikymmenen saattaakseen uuden, turvallisen lääkkeen markkinoille. Vain ehkä yksi idea 500:stä pinnistää koskaan tuotteeksi asti.
Tehokkuuson aina toivottavaa, mutta ei luovuuden kustannuksella. Innovaatio taas on ennen kaikkea luovuutta. Se on eräänlainen henkinen kone, enemmän kuin teknologiaa. Siksi innovaatiota varten on ensin kehitettävä uusinta teknologiaa. Runoilija Paul Celan sanoi tämän nätimmin: "Ihmisen on tunnistettava tavoite ennen reittiä."
Suurin kysymys onkin - aina rajallisen rahan ohella - miten kohdistaa kehittäjien mieli pelkistä teknologioista kohti tavoitteita, ihmisten tarpeita. Sysäyksen tähän suuntaan antaa äskettäin ilmestynyt teos Innovaatiopolitiikka - keiden hyväksi, kenen ehdoilla?
T&k-toimijoilla todetaan olevan Suomessa kansainvälisesti ainakin kolme selvää vahvuutta. Meillä työskentelee eturivin kehittäjäyksiköitä niin metsä- kuin tietoliikennesektorillakin ja suppeammin myös konepajojen sekä parjatun bioteknologiankin piirissä. Suomi myös pärjää t&k-yksikköineen hienosti hinta- ja laatuvertailuissa. Ja kaikkien parhaimmillaan suomalaiset ovat soveltajina.
Suomalaiset siis löytävät tehokkaasti tien. Mutta ennen sitä pitää yhdessä panostaa uuden ennakointiin, siihen, mitä näemme tien päässä.