Juhani Itämies kaivaa perhoshaavin auton takakontista, mutta laittaa sen hetken mietittyään takaisin. Sataa tihuuttaa, ja märässä haavissa saalis murskautuisi mössöksi.
"Silmät ovat tärkein tutkimusväline näissä hommissa", Itämies sanoo ja lähtee kiipeämään hiekkajuottia pitkin kohti Ahmas-Rokuan harjumaisemia. "Mää jätin haavin pois", hän ilmoittaa vieressä kävelevälle Reima Leinoselle.
"Se on muuten ihme juttu", Leinonen toteaa. "Aina haavi mukana... Oho!"
Jalkojen juuressa taapertaa valtava peto valkea peräpää loistaen. Hukkahämähäkki! "Kerta kaikkiaan komea yksilö! Tästä saa kunnon kylmäkuivatusnäytteen", Itämies intoilee.
Niin kutsutun paahdeympäristön lajeihin keskittyvä tutkimusretki alkaa hyvin, vaikkei edes paahda. Helteellä Rokuan harjuilla ja hiekkadyyneillä vallitsisi armoton kuumuus ja kuivuus. Jääkauden jälkeensä jättämien hiekkapainanteiden, suppien, pohjalla voi samaan aikaan olla kymmeniä asteita viileämpää.
Tällaisessa mikroilmastossa elämä kukkii monimuotoisena. Itämies ja Leinonen puhuvat siitä keskenään termein, jotka ovat maallikolle silkkaa latinaa, mutta sanotaan nyt suomeksi, että toiveissa on nähdä muun muassa uhanalaisia pikkuperhoslajeja, kuten nunnakirjokoisa, dyynisulkanen, heinäkoi ja korukaitakoi.
Parivaljakkoa kiinnostavat erityisesti kaksi ensin mainittua. Niiden toukat ovat riippuvaisia ajuruohosta, joka puolestaan menestyy Rokuan hietikoilla. Tai ainakin menestyi - nyt ajuruoho näyttää vähentyneen. Viime kesän paahdetta ei kestänyt paahteisen ympäristön lajikaan.
Aluksi tarkistetaan ensimmäisen harjun laella odottava Malaise-pyydys. Keräysastiaan on tippunut viikon saalis, satakunta yksilöä: muurahaisia, jokin tyttökorento, tikarikärpäsiin kuuluva harvinaisuus...
"On tää kerta kaikkiaan hieno paikka!" Itämies iloitsee ja siirtyy tutkimaan lähettyvillä kasvavia haapoja. Ne ovat täynnä pieniä reikiä - Sesia melanocephala -perhosen toukan nakertamia.
"Näin hienoa melanocephala-esiintymää en oo nähnyt! Nää haavat on mielettömän näköisiä!"
Jotkut reiät on revitty reunoilta auki. Tikka on käynyt nappaamassa melanocephalan toukan. "Tikat pitäisi ampua täältä", partasuu vitsailee. Mutta totta toinen puoli: harvinaisten lajien säilyminen on pienestä kiinni. Sitä paitsi lintu- ja ötökkäihmisillä menevät välillä sukset ristiin, kun jälkimmäiset haluavat säilyttää hiekka- ja soramontut avoimina. Umpeen kasvaminen olisi paahdeympäristön lajeille kohtalokasta.
Leinonen äkkää hiekassa myllätyn kohdan. "Hei, nyt vasta huomaan, että täällä on ajettu mopolla."
"Mehän ei siitä tykätä pahaa", kuuluu vastaus. Kajaanissa esimerkiksi on motocross-rata, jolla elää upeita otuksia.
Raakaa peliä Rokualla
Sade on lakannut. Kaksikko alkaa tiirailla maahan päin. Nenä painuu mättääseen, perä nousee ylös. Nämä miehet eivät paljon lintuja bongaile.
Kädet kääntelevät ajuruohoa. Sitten Itämies riemastuu jälleen.
"Täältä se nyt löytyi! Dyynisulkasen kotelo!"
Minikokoisissa lehdissä roikkuu pieniä vihreitä luikeroita. Leinonen osoittaa yhtä. "Luuli toukkaa koteloksi, hähhäh", hän irvii ja selittää kenttätutkimuksen viehätystä:
"Päästään leukailemaan toisillemme."
Itämies poimii yhden ajuruohonvarren asukkeineen muovipurkkiin. Matka jatkuu alas rantaan päin. Näkymä kirkasvetisen järven yli on upea. Paikan tarkkaa sijaintia ei kuitenkaan pidä paljastaa. Muuten perhostutkijoiden eettisistä säännöistä piittaamattomat keräilijät voivat tulla ja sahata melanocephalan rei´ittämät haavat mukaansa.
Rantajäkälikössä vainopistiäisiin kuuluva loinen on popsinut heinäkoin toukan sisältäpäin ja koteloitunut. Perhosen koteloita ei näy. Luonto on raaka paikka.
"Tässä kukkii kielo jo. Kielokukko on syönyt lehdet ihan soosiksi", Leinonen huomauttaa.
"Ja tuossa on heinäsirkanpoikanen, kaksikin", Itämies osoittaa.
Niin missä? Maallikko huomaa piskuiset hyppelehtijät vasta katsoessaan tiedemiehen sormea pitkin. Sama koskee jäytäjäkoita, joka sulautuu karikkeen joukkoon täydellisesti kuin pieni kaarnankipene.
"Mun silmään se pistää kuin pommi", Leinonen toteaa.
Maallikko päättää terästäytyä ja tekee oman havainnon. Mikä kovakuoriainen tuossa vipeltää?
"Ei se ole kovakuoriainen, vaan torakka. Se syö kaikkea moskaa, mitä me saadaan vain pizzassa."
Itämies pyörittelee sormissaan jäniksenpapanaa, jossa on siisti pieni reikä kuin koruhelmessä. Ilmeisesti jokin lantakuoriainen on asettunut taloksi. Itämies murtaa papanan auki, mutta löytää tyhjää.
"Ei saatu tuliaista Mikolle." Mikko on kovakuoriaistutkija.
Tiedemiesten intoilu äityy yhä äänekkäämmäksi. "Tossa se on! Jes!" Itämies karjahtaa. "Kanervanpussikoi!"
"Ei kuitenkaan jussinpussikoi - se on helsinkiläisten huumoria", Leinonen sanoo. Pian hänkin repeää: "HAH HAH HAH! Occidentaliksen kotelo!"
Vaikuttaa siltä, että haavia heiluttava pikkupoika elää ja voi hyvin hyönteistutkijain sielussa.
"Kyllä tähän tietty metsästyksen tunne liittyy, mutta ei tää meille pelkkää postimerkkeilyä ole", kymmenkesäisestä perhosia jahdannut Itämies täsmentää. "Mua on pojasta asti kiinnostanut myös biologinen puoli - miten ne elää, miten ne syö, miten lajit on riippuvaisia toisistaan."
Lieneekö luontoromantiikalla siinä mitään sijaa?
"Ei luonto mystinen ole eikä arkinenkaan, mutta kun keväällä pääsee ekan kerran maastoon, niin kyllähän sitä on aika eteerisessä tilassa."
Leinonen luonnehtii kenttätyötä akuksi, voimanlähteeksi. "Kun maastossa lentää kommenttia, niin niille hykerrellään vuosikin jälkeenpäin. Olisi henkinen kuolema, jos jouduttaisiin koko vuosi paperia pyörittelemään. Ja luonto yllättää aina."
"Se harmittaa, että tämä ei paina mitään, jos rahasta puhutaan. ", Itämies jatkaa. "Kun aletaan rakentaa, niin heti kysytään, että mitä tuo pieni öttiäinen meille muka merkkaa."
Varovaisesti pilkahdelleen auringon eteen tunkee tummia pilviä. Amerikasta on kuultu uutisia mehiläisten - pölyttäjien - joukkokadosta.
Sorakuoppiakin tarvitaan
Syvyydenkaivo näyttää järjettömän hienolta. Täältä, Pohjois-Suomen suurimmasta supasta, Ahmas-Rokuan hyönteisten kartoitus alkoi. Leinonen toi kerran pyydyksiä summanmutikassa Syvyydenkaivoon ja huomasi, että ilmassa kävi kuhina.
"Ekan kerran kun Reiska soitti täältä, ei pariin minuuttiin saanut mitään selvää. Se oli sellaista adjektiiviryöppyä", Itämies muistelee.
Selvisi, että Syvyydenkaivossa on Suomen runsain nunnakirjokoisan esiintymä. Tällä kertaa niitä ei kuitenkaan näy - kesä ei ole tarpeeksi pitkällä - eikä koteloitakaan löydy ajuruohojen alta.
Itämies potkaisee ohimennen mäntyä ja poimii maahan pudonneen vahakorennon kotelon. "Matkailuväki luulee, että jäkälikkö on tärkeintä, mutta se ei ole luontoarvoltaan läheskään samanveroinen kuin hyönteismaailma ja sen vaatima hiekkaympäristö."
Hietikkoja ja soramonttuja yritetään maisemoida, peittää esimerkiksi pajulla, mutta hyönteistutkijoiden yhteisö panee vastaan. Paikoin valistus on mennyt ihmeen hyvin perille, miehet kertovat. Vielä kun metsätilkkujen annettaisiin toisinaan palaa, niin ötökkärunsaus olisi hieman paremmissa kantimissa.
Kolmen tunnin liikkeelläolon jälkeen koittaa evästauon vuoro. Itämies tuijottaa kanervapehkoa siinä missä tavallinen kuolevainen sanomalehteä ja koettaa bongata varpujen seasta pussikoin. "Ruokatunnin kisa."
Sitten nelitahtimoottori jo kiidättääkin tutkijoita seuraavaan kohteeseen, Pohjois-Savon puolelle.
Naavapartojen tuho
Vieremän Hällämönharjulla maisemat vain kaunistuvat. Kapean ja korkean harjun seinämät laskeutuvat jyrkkinä kohti rehevää metsää. Puiden välistä pilkottaa järvi, käki kukkuu, kielo kukkii...
... ja ajuruoho viheriöi. Itämies löytää heti dyynisulkasen toukan - ensimmäistä kertaa Vieremältä.
"Syötätsä sille banaania?" Leinonen huikkaa välipalaa mutustelevalle toverilleen.
Pastoraalisen idyllin rikkoo vain silloin tällöin harjun päällä köröttelevä auto. Seutu on suosittua mökkialuetta, ja rinteeseen pystytetty Malaise-pyydys johti heti kummastuneisiin kyselyihin. Se on kuitenkin saanut olla rauhassa. Aina niin ei käy.
Leinonen tonkii parin viikon saalista kenttäpinseteillä, toisin sanoen oksanpalasella. "Varmaan yli kaksisataa yksilöä. Suurin osa on kyllä muurahaisia. Mustikanlehtimittari, kangasperhosia, tytönkorento, pensasampiainen, puna-ampiainen..."
"Otas vielä se cingulatus [nunnakirjokoisa] talteen!" hän huudahtaa. "Siitä meillä ei ole vielä varmistusta tältä alueelta." Mutta ei - on tyytyminen dyynisulkaseen.
Miksi nämä kaksi lajia kiinnostavat kaveruksia niin kovasti? Vastaus: Koska kummallakin menee tosi huonosti. Dyynisulkasen osalta retki antaa silti aihetta optimismiin. Tilanne on puolet parempi kuin luultiin. Vieremän esiintymä on kolmas Suomesta löydetty.
Hyönteiset ylipäätään antavat kasveja nopeammin osviittaa siitä, mitä luonnolle on tapahtumassa. Tämänhetkinen päätrendi on selvä: käynnissä on valtava eteläisten lajien leviäminen pohjoiseen. Ilmastonmuutos jyllää.
Ötökkäfriikin mieli ei silti ole uhkasta raskas. "Keräilijää sykähdyttää aina, kun se saa käsiinsä uuden lajin. Vaikka siinä olisi ilmastonmuutos takana", Itämies sanoo.
Tunturien vähittäisen umpeenkasvun aiheuttama lajikato kuitenkin surettaa, samoin vanhojen metsien häviäminen. "Yksi vaihe siinä on naavojen ja luppojen katoaminen. Lastenlasten kanssa ei ole mitään mahdollisuutta tehdä naavapartoja."
"Ja kaikki pellot on salaojitettu. Poika-aikojen pientareet, ojat ja peltotilkut ovat poissa. Niiden mukana on menetetty aika paljon luonnon rikkaudesta."
"Sitä kattoo ja harmittelee. Mutta nyt mennään tätä päivää tällä tavalla."
Tutkijat hyppäävät autoon ja kaasuttavat kohti uusia ajuruohomaisemia. Kesän löydöt selvitetään sitten talvella. Aika hädin tuskin riittää siihen.