Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.
Yhdistyneet kansakunnat julkaisee inhimillisen kehityksen mittaria, joka on eräänlainen virallinen totuus siitä, miten kehittynyt kukin kansakunta on alkujaan länsimaisten, nykyisin globaalien arvojen valossa.
Tuoreimmat tiedot on julkaistu 4.11.2010 ja ne kattavat 168 valtiota. Arviointikriteereinä käytetään odotettavissa olevaa elinikää, lukutaitoa, koulutusta ja elintasoa, erityisesti lasten hyvinvointi huomioiden.
Norja on luettelossa sijalla yksi ja Suomi sijalla 16. Talouden suurvalta Kiina on sijalla 89 ja Venäjä sijalla 65. Euroopan maista Moldova sijoittuu numerolle 99.
Arabimaista parhaiten sijoittuvat listalla neljä Persianlahden pienehköä ja länsimaihin suuntautunutta öljyvaltiota: Yhdistyneet arabiemiraatit (32), Qatar (38), Bahrain (39) ja Kuwait (47). Viidenneksi kehittynein arabimaa on listan mukaan Libya (53).
Libya on Afrikan maista luettelossa inhimillisen hyvinvoinnin mittareilla ylivoimaisesti kehittynein. Valkoisten siirtolaisten pitkään hallitsema Etelä-Afrikka sijoittuu luettelossa tilalle 110 ja Ranskan entinen siirtomaa Algeria sijalle 84.
Inhimillisen kehityksen mittari ei ole ainut totuus siitä, mitä inhimillinen kehitys eri alueilla merkitsee, mutta se kiteyttää varsin hyvin vallitsevan, länsimaisen käsityksen hyvinvoinnista.
Italialaiset valtasivat Libyan vuonna 1911. Paikallisen väestön vastarinta Italian hallintoa vastaan johti kuuluisaan Tripolin verilöylyyn. YK julisti Libyan itsenäiseksi kuningaskunnaksi vuonna 1951.
Maan ensimmäiseksi hallitsijaksi valittiin Kyrenikan emiiri Itä-Libyasta, jolta kapteeni Muammar Gaddafi kaappasi vallan verettömässä vallankumouksessa vuonna 1969.
Libyalla näytti vielä loppuvuodesta 2010 olevan kaikki edellytykset vahvistua Afrikan kehittyneimpänä hyvinvointiyhteiskuntana. Libyan valtiomuoto on massojen valtio eli jamahiriya, joka on Gaddafin Vihreässä kirjassaan (1975) kehittelemä kolmas universaaliteoria kapitalismin ja kommunismin tilalle.
Kolmas universaaliteoria kumoaa kapitalismin ja kommunismin ja esittää mallin arabinationalistiselle hyvinvointivaltiolle.
2000-luvulla Britannia ja Ranska ovat on myyneet Libyalle aseita ja brittiläinen öljy-yhtiö BP allekirjoitti vuonna 2007 Libyan kanssa miljardisopimuksen maan kaasukenttien hyödyntämisestä. Libyan hallinto sai lännessä tunnustusta.
Muammar Gaddafin ainoa tytär, länsilehdistön Pohjois-Afrikan Claudia Schifferiksi kutsuma oikeustieteen tohtori Aisha Gaddafi (s. 1976) nimitettiin vuonna 2009 YK:n hyvän tahdon lähettilääksi tehtävänään edistää aidsin vastaista työtä, köyhyyden ehkäisyä ja naisten tasa-arvoa. Libya onkin Afrikan valtioista ainoa, jossa naiset ovat korkeasti koulutettuja.
Pohjois-Afrikan kansannousun alkuvaiheessa tammikuussa 2011 useat länsimaiset asiantuntijat epäilivät, ettei liike ulotu Libyaan. Erityisesti London School of Economicsissa väitelleen Gaddafin pojan Saif-al-Islam Gaddafin arveltiin ajavan Libyaa kohti länsimaisempaa hallintomallia ja demokratiakäsitystä.
Toisin kuitenkin kävi. Yhtenä syynä voi pitää sitä, että Libyan yleinen työttömyysaste on lähes 30 prosenttia ja nuorisotyöttömyys vielä korkeampi. Sosiaalisen median ja tiedonvälityksen kansainväliset mallit loivat myös paineita vuosikymmeniä vanhalle arabisosialismille.
Kapinaliikkeen alettua Gaddafi tuomitsi kapinalliset pettureiksi, huumeidenkäyttäjiksi ja al-Qaida-terroristeiksi. Euroopassa puhetta arvosteltiin harhaiseksi, mutta myöhempi dokumentaatio on tukenut sitä osittain.
Pohjois-Afrikan kulttuuriperintöön kuuluu hasiksen käyttö ja länsimaiset toimittajat ovatkin kuvanneet pilvessä hyväntuulisina taistelevia sotilaita. Kapinallisten johtajina toimii Gaddafin entisiä kakkosmiehiä, joiden kädet tuskin ovat puhtaat ja jotka haluavat kalifiksi kalifin paikalle.
Myös islamilaiset ääriryhmät, mukaan lukien al-Qaida, ovat nostaneet päätään Libyassa virallisen järjestysvallan murentuessa. Itä-Libyassa Tripolin ylivaltaa vastustavat voimat ovat niin ikään nähneet hetkensä koittaneen.
Suomi ei ole toistaiseksi lähettänyt ilmavoimiaan Libyaan, mutta Mika Waltarin romaanissa Mikael Hakim Pohjois-Afrikassa seikkailee Mikael Karvajalka, melkein vilpitön mies Suomen Turusta, yhdessä palkkasoturi Antti Tykinvalajan kanssa 1500-luvun alkupuolen ympäristössä.
Vladimir Putin kuvasi liittouman ilmaiskuja Libyaan ristiretkeksi, mutta Waltarin kirjassa pohjoisafrikkalainen valtataistelu on väkivaltaista draamaa, jossa eri osapuolet käyttävät toisiaan hyväkseen uskontokunnasta riippumatta vallan, kunnian ja rikkauksien toivossa. Vaikka ilmaiskut ovat yhtäältä demokratian ristiretki, toisaalta kysymys on myös ilmeisellä tavalla öljystä ja kaasusta.
Gaddafin tuki ulkomailta on jäänyt ohueksi. Vuosien aikana Gaddafi on arvostellut esimerkiksi Saudien kuningashuonetta siirtomaavallan tuotteeksi ja katkaissut välejä muihin arabivaltioihin.
Länsimaiden mielen muutos Gaddafin suhteen tapahtui salamannopeasti. Gaddafin kanssa aiemmin poseeranneet Ranskan Nicolas Sarkozy ja Yhdysvaltain Barack Obama ovat parantaneet kannatuslukujaan voimakkaina sodanjohtajina Libyan sodan alettua.
Mitä tahansa Libyan sodasta seuraakin, selvää on, että lähivuosina Libyan nimeä ei tulla näkemään YK:n inhimillisen kehityksen mittarin kärkipaikoilla.