pekka.mikkola@kaleva.fi
"Mistä tuo naapurikansan mies saa kaiken energiansa!"
Tällainen ruisleipämainoksen mukaelma nousi mieleen, kun seurasi ruotsalaisen energisyyden symbolin Ingvar Kampradin vierailusta kertovia uutisia alkuviikosta. Kamprad, 81, on huonekaluimperiumi Ikean perustaja ja rakentaja, kuuluisa saituri, joka tätä nykyä kuuluu maailman rikkaimpien ihmisten joukkoon.
Kamprad on kotoisin eteläisen Ruotsista Smoolannista. Kotimaakuntansa ainoa suuri hahmo hän ei kuitenkaan ole. Ruotsissa huomio kiinnittyy parin seuraavan viikon aikana nimenomaan toiseen smoolantilaiseen, jonka nimi Suomessakin on edelleen paljon Kampradia tutumpi.
Kyseessä on Astrid Lindgren, jonka syntymästä tulee ensi kuun 14. päivänä 100 vuotta. Hän syntyi Smoolannin Vimmerbyn pikkukaupungissa vuonna 1907 ja kuoli tammikuussa 2002 kotonaan Tukholmassa.
Kampradin ja Lindgrenin välille olisi keinotekoista vetää monia yhtäläisyyksiä. Kumpikin on kuitenkin lajissaan ollut maailman huipputaitaja. Myös Lindgrenin kohdalla voi mukailla tuota ruisleipäkysymystä: "Mistä hän sai valtavan tuotantonsa luomiseen vaadittavan energian?" tai "Mistä ihmeen lähteestä hän kykeni ammentamaan kirjojensa ainekset."
Kaivakaa vaikkapa Wikipediasta näkyviin Lindgrenin tuotanto: Pepit, Eemelit, Katto-Kassiset, Melukylät, Kalle Blomkvistit, Marikit, Ronja Ryövärintyttäret, Saariston lapset, Leijonanmielet...
Lindgreniä on käännetty yli 80 kielelle ja hänen kirjojaan myyty maailmassa ainakin 80 miljoonaa kappaletta.
Vetää nöyräksi lyhkäisiä lehtijuttuja naputtelevan toimittajan. Tuon kirjailijan päässä täytyi jonkin olla aivan toisessa asennossa kuin tavallisilla kuolevaisilla.
Lindgren ei saanut koskaan Nobelin palkintoa, mikä lyhyesti sanottuna on ruotsalaisen valintakomitean häpeä. Toisaalta Lindgren ei ehkä itse olisi ollut innokas tuota tunnustusta edes vastaanottamaan. Hän inhosi suurieleisyyttä ja teennäistä juhlallisuutta, mikä näkyy hänen kirjoistaankin.
Sitä Lindgren ei kuitenkaan voinut estää, että valittiin useaan kertaan Ruotsin suosituimmaksi ihmiseksi ja 1990 vuoden ruotsalaiseksi maailmassa. Jälkimmäisestäkin valinnasta hän lähinnä laski leikkiä.
Nyt on kiinnostavaa katsoa, millaiset juhlallisuudet kirjailijan kunniaksi Ruotsissa kahden viikon päästä järjestetään. Erilaisia Lindgren-seminaareja on jo tämän vuoden mittaan ollut useita, joissa on otsa rypyssä pohdittu milloin mitäkin näkökohtaa Lindgrenin tuotannon mahdollisista feministisistä korostuksista erilaisiin psykoanalyyttisiin ulottuvuuksiin.
Erikoinen piirre Lindgrenin suosiossa on muuten se, että englanninkielisessä maailmassa hän ei ole samalla tavalla suuri hahmo kuin muissa kulttuuripiireissä. Amerikkalaislapsille edes Peppi ei ole erityisen tuttu. Syyksi on epäilty huonoja käännöksiä, mutta myös Peppiä itseään. Hänhän saattoi jopa heilutella pistoolia. Yhdysvaltalaisessa ympäristössä se oli ja on liikaa.
Ainakin pari asiaa kulkee läpi Lindgrenin tuotannon: aina heikomman puolella oleminen sekä oikaistu käsitys lapsuudesta. Se ei Lindgrenin silmissä ole vain pakollinen siirtymäjakso ennen aikuisuutta vaan vähintään yhtä arvokas elämänvaihe kuin aikuisuuskin, ehkä arvokkaampikin. Se on Lindgrenin viesti maailman kahvoja piteleville täysi-ikäisille.