Istun lentokoneessa paluumatkalla Uuden Meksikon Albuquerquesta kotiin San Diegoon Kaliforniaan. Olen sekä väsynyt että tyytyväinen: viikon kenttätyö onnistui yli odotusten. Osallistuin Long Term Ecological Research (LTER, pitkän aikavälin ekologinen tutkimus) verkoston kokouksiin ja tiedesymposiumiin. Tapahtumat tällä kertaa järjestänyt Sevilleta on yksi LTER-verkoston 24 tutkimusasemasta Yhdysvalloissa. Vierailin myös verkoston toimistolla Albuquerquessa, jossa jatkoin haastatteluja ja havainnointia.
Opin valtavasti lisää verkoston toiminnasta, ja siinä sivussa myös ekologiasta. Kassissani on 16 haastattelun digitaaliset taltioinnit, kokousmuistiinpanoja, ohjelmamateriaaleja, esitteitä, kaksi lehtiötä täynnä muistiinpanoja, kuvia jne. Tapasin mielenkiintoisia ihmisiä, sain vierailukutsuja tutkimusasemille ja seuraaviin LTER-tapahtumiin.
Tulin University of California, San Diegoon (UCSD) vuoden alussa Oulun yliopiston tietojenkäsittelytieteiden laitokselta osallistuakseni National Science Foundationin rahoittamaan, Biodiversity and Ecoinformatics –projektiin, jonka nimi on “Designing an Infrastructure for Heterogeneity in Ecosystem Data, Collaborators and Organizations”.
Tutkimuksemme kohde, LTER-verkosto, on mielenkiintoinen. Se on edelläkävijä, joka on alkanut hakea vastauksia pitkän aikavälin ekologisen tutkimuksen haasteisiin ja joutuu samalla kohtaamaan laajalle levinneen ja väljästi kytkeytyneen verkoston ongelmat. LTER on jo vuosikymmenen ajan toiminnassaan toteuttanut ajatusta tiedonjaosta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kahden vuoden kuluttua datan keräämisestä tiedostojen tulee olla elektronisessa muodossa kaikkien saatavilla www-sivujen kautta.
Pitkän aikavälin ekologinen tutkimus sisältää lisähaasteen tiedonhallinnalle: tietojen tulee olla ymmärrettävissä ja helposti käytettävissä vuosikymmenien jopa –satojen päästä. Monista muista aloista poiketen ekologisen datan arvo kasvaa sen vanhetessa, luonnollisesti edellyttäen, että siitä pidetään asianmukaisesti huolta.
Tyypillinen ratkaisu tiedon uudelleenkäytön turvaamiseksi on liittää siihen kuvauksia datasta, käytetyistä metodeista, instrumenteista, koemenettelyistä sekä keräyspaikoista. Tätä “tietoa tiedosta” kutsutaan metadataksi. Metadata-lähestymistapaan liittyy kuitenkin joukko ongelmia. Muun muassa standardit muuttuvat ajan kuluessa, paikallisissa kulttuureissa niitä sovelletaan eri tavoin ja tunnollinen metadatan kirjaaminen vaatii paljon aikaa.
Projektimme lähtökohtana on oletus, että metadata ei yksin riitä turvaamaan datan menestyksekästä uudelleenkäyttöä. Etnografisen kenttätyön kautta keräämme ymmärrystä LTER:n tietojenkäsittelyyn ja -hallintaan liittyvistä jokapäiväisistä tavoista ja käytännöistä, jotta pystyisimme selvittämään, mikä osa organisationaalisesta ymmärryksestä tulisi tieteellisen tiedon ohella sisällyttää kuvauksiin.
Huomenna kerron tästä kenttätyövaiheesta projektin toisille tutkijoille UCSD:ssä ja jatkamme muutama viikko sitten käynnistynyttä materiaalien yhteisanalyysiä. Olemme jo yhteisellä päätöksellä hyllyttäneet yleisen käsityksen tietokannoista säilytyspaikkana tai varastona ja siirtyneet ajattelemaan niitä kommunikaatiovälineinä datan jakamisessa.
Tutkimuksemme pääkolmikko on taustoiltaan hyvin erilainen, mutta mielekkäästi aihepiirin eri aloja edustava. Karen Baker (kesk.) tuntee LTER:n sisältäpäin. Hän on Antarktikalla toimivan Palmer-tutkimusaseman tietohallintapäällikkö ja toimii Scrippsin valtamerentutkimuksen instituutissa.
Geoffrey Bowker (oik.) kommunikaation laitoksen professori, joka on pitkään työskennellyt tietojenkäsittelyn sosiaalisten aihepiirien kanssa.
Minä puolestani tuon mukaan teknologisesti välittyneiden työkäytäntöjen tutkimuksen ja osallistuvan suunnittelun osaamista. Poikkitieteellinen työskentely ei välttämättä ole helppoa, mutta mielenkiintoista ja palkitsevaa se onnistuessaan puolestaan ehdottomasti on.
Kirjoittaja Helena Karasti on Oulun yliopiston tietojenkäsittelytieteiden laitoksen professori ja tutkijana Kalifornian yliopistossa.