Valtionvelan paisuminen on synnyttänyt epäilyjä siitä, että velkarasitusta tullaan aikanaan pienentämään inflaation avulla. Epäilyt ovat kohdistuneet ennen muuta Yhdysvaltoihin ja Isoon-Britanniaan.
Tällainen ajattelu perustuu siihen, että hintatason noustessa myös nimelliset palkat ja verotulot nousevat. Näin valtionvelan määrä suhteessa verotuloihin supistuu ja velkarasitus kutistuu.
Moni saattaa pitää tätä hyvänäkin ratkaisuna sen takia, että näin vältetään tarve kiristää verotusta tai karsia menoja. Esitän jäljempänä perusteluja, miksi tällainen ratkaisu ei ole toivottava, eikä myöskään todennäköinen. Voi myös kysyä, olisiko se etukäteen suunniteltuna ratkaisuna edes mahdollinen.
Historian valossa ajattelun kuitenkin voi ymmärtää. Kautta aikojen hallitsijat ovat turvautuneet rahan huonontamiseen rahoittaakseen linnojen rakentamista ja sotimista. Rahan huonontaminen tapahtui alentamalla metallirahojen jalometallipitoisuutta.
Myöhemmin samaan tulokseen päästiin setelimyllyä pyörittämällä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että valtio rahoitti menojaan lainaamalla keskuspankista. Tällaiselle velanotolle ei periaatteessa ollut mitään rajaa silloin, kun keskuspankki oli täysin hallituksen määräysvallassa.
Molemmissa tapauksissa rahan ostovoima heikkeni, kun tavaroiden määrä ei lisääntynyt samaa vauhtia kuin rahan määrä. Hallitsija sai varoja käyttöönsä, mutta varat eivät tulleet tyhjästä. Se kaikki oli poissa niiden varallisuudesta, joiden kukkaroissa ja kirstuissa oli käteistä rahaa. Kysymyksessä oli varallisuuden pakkolunastus käteisrahan hallussapitäjiltä valtiolle.
Tällainen inflaatiovero on näihin päiviin saakka ollut merkittävä valtion tulojen lähde maissa, joissa on kehittymättömät rahoitusmarkkinat, suuri epävirallinen talous ja huono hallinto.
Kehittyneissä maissa valtiot tyypillisesti rahoittavat budjettialijäämiään laskemalla liikkeeseen pitkäaikaisia ja kiinteäkorkoisia joukkovelkakirjoja, valtionobligaatioita. Suurin osa liikkeeseen lasketusta velasta päätyy institutionaalisten sijoittajien, erityisesti eläkerahastojen salkkuihin.
Koska lainat ovat pitkäaikaisia ja kiinteäkorkoisia, on periaatteessa mahdollista, että valtio voi pienentää velkataakkaansa inflaation avulla. Mutta tämäkään hyöty valtiolle ei synny tyhjästä. Hyöty on poissa valtionobligaatioiden haltijoilta, joiden varallisuuden reaalinen arvo on laskenut.
Koska eläkerahastot ovat suurimpia sijoittajia näillä markkinoilla, valtion toteuttaman varallisuuden pakkolunastuksen kohteeksi joutuvat myös ne tavalliset ihmiset, joiden nykyiset tai tulevat eläkkeet riippuvat eläkerahastojen obligaatiosijoitusten tuotoista.
Miksi inflaation käyttäminen suunnitelmallisena välineenä valtion velkataakan alentamiseksi ei ole toivottava ratkaisu? Se liittyy juuri edellä mainittuihin varallisuusvaikutuksiin. Demokratiassa päätökset verotuksesta ja varallisuudensiirroista tehdään parlamenteissa. Harkittu inflaatioveron käyttö olisi huijaamista.
Toinen perustelu on se, että tällainen huijaus ei nykyaikana kovin helposti onnistu. Sijoittajat ymmärtävät tämän riskin ja ottavat sen huomioon käyttäytymisessään.
Jos aletaan odottaa, että hallitus aikoo turvautua inflaatioveroon, nopeimmat alkavat myydä hallussaan olevia valtionobligaatioita, jolloin niiden hinnat laskevat. Toiset obligaationhaltijat kokevat pääomatappioita.
Kolmanneksi inflaatio lieventäisi vain vanhaan pitkäaikaiseen velkaan liittyvää reaalista velkarasitetta. Uudesta velasta valtio joutuisi maksamaan aikaisempaa korkeampaa korkoa. Odotettu inflaatio nostaisi nimelliskorkoja odotetun inflaation verran.
Neljänneksi inflaation käyttö välineenä velkarasituksen lieventämiseksi edellyttäisi keskuspankkien luopumista vakaan hintatason tavoitteesta. Monissa maissa tämä edellyttäisi keskuspankkien itsenäisyyden hävittämistä. Tämä lisäisi tulevaan inflaatioon liittyvää epävarmuutta, minkä seurauksena nimelliskorkojen lisäksi myös reaalikorot nousisivat.
Viidenneksi rahoitusmarkkinat ovat kansainvälisiä. Esimerkiksi sijoitukset Yhdysvaltain valtionobligaatioihin ovat jo pitkään tulleet Yhdysvaltain ulkopuolelta. Nämä sijoittajat ovat yhtä hyvin informoituja kuin amerikkalaisetkin ja reagoivat välittömästi, jos epäilyt Yhdysvaltain aikomuksista inflaation kiihdyttämisestä heräävät.
Tämä romahduttaisi dollarin samalla, kun pitkät korot nousisivat. Yhdysvaltain painoarvo ja vaikutusvalta kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla alkaisi nopeasti heikentyä.
Hallitusten ei näin ollen kannata edes ajatella sitä, että velkataakkaa olisi mahdollista inflaation avulla lieventää. Se johtaisi vain ojasta allikkoon. Vastaavasti äänestäjien ja veronmaksajien ei kannata asettaa toivoaan siihen, että liialliseksi paisuneesta valtionvelasta voisi päästä eroon ilman sopeutumistoimenpiteitä joko verotuksen ja/tai menojen puolella.
On tietysti mahdollista, että maailmantalous ajautuu korkeaan inflaatioon niin kuin tapahtui 1970-luvun alussa. Jos näin tapahtuu, kysymys on talouspolitiikan epäonnistumisesta. Yhtään ongelmaa sillä ei ratkaista. Sen sijaan luodaan monia uusia ongelmia.
Kirjoittaja on osastopäällikkö
Suomen Pankissa.