"Tottakai näitä tarvitaan. On tärkeä nähdä filmejä omista ihmisistä. Nämä voivat myös olla muille todellista dokumenttia siitä, minkälaista täällä on", huudahtaa Inger-Mari Aikio-Arianaick.
Puheenaiheena on saamelaisten dokumenttien tarpeellisuus. Virva Guttorm on samoilla linjoilla.
"Näitä tarvitaan meille itsellemme asioista, jotka koskettavat meitä. Alueen tunteva tekijä pääsee syvemmälle ja näkee sellaista, jota ulkopuolisen on vaikea nähdä."
Aikio-Arianaick ja Guttorm leikkaavat parhaillaan ensimmäisiä pitkiä dokumenttielokuviaan Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa (SAKK) Inarissa. Kumpikin on tehnyt käsikirjoituksen ja kuvannut aineiston.
Taitonsa he ovat hankkineet koulutuskeskuksen kaksivuotisella multimediajournalistin koulutuslinjalla, joka päättyy toukokuussa dokumenttien ensi-iltaan. Linjalla on 11 opiskelijaa Suomesta ja Ruotsista.
Riekon pyytäjä
Aikio-Arianaickin dokumentti kertoo Utsjoella asuvasta Alfred Holmbergista, omaa elämäänsä elävästä vanhastapojasta. Hän joka pyytää riekkoja, kalastaa, kutoo sukkia ja on armoton huumorimies.
"Tässä dokumentissa ei ole ensimmäistäkään poroa. Siinä on vain riekkoja, sillä hän käy ansoilla joka päivä", tekijä esittelee.
Aikio-Arianaick ei suostunut kuvaamaan Alfredia laavulla kahvistelemassa, sillä kuva kuuluu perinteisiin "lappalaisiin stereotypioihin".
Aikio-Arianaick on varma, että etelästä tullut ohjaaja tekisi aiheesta aivan erilaisen dokumentin. Siinä olisi porot, kota, joikua ja värikkäitä saamenpukuja.
"En halunnut mitään keinotekoista eksotiikkaa vaan tasaveroista kohtaamista."
Monta näkökulmaa
"Tämä on jatkuva luova prosessi", kuvaa Aikio-Arianaick työtapaansa. Tekijä on itse kaiken takana käsikirjoittajana, kuvaajana ja leikkaajana. Työn saa tehdä omaan ja kuvattavan tahtiin. Myös kontakti ihmisiin syntyy suorempana kun paikalla on vain yksi vieras.
"Tämä on todellisuutta, elämästä otettua kuvaa", kehuu paikallinen raati raakaversiota Aikio-Arianaickin elokuvasta. Marja-Liisa Laitin, Juulia-Anne Näkkäläjärven ja Seppo Jomppasen mielestä "tältä perältä" on tehty vähän dokumentteja. Niissäkin on usein ulkopuolinen näkemys.
Kahden kulttuurin välissä elävä Guttorm etsii dokumentissaan omaa identiteettiään. Hänen äitinsä on suomalainen ja isänsä saamelainen. Hän ei itse ole lapsena oppinut saamen kieltä.
"Kaikkein vaikeinta on pysyä objektiivisena", Guttorm kertoo.
Guttorm käyttää raatina ulkopuolisia katsojia. Omissa kuvissa näkee helposti asioita, joita muut eivät näe, onhan kohteena oma suku ja perhe.
Guttormin mielestä saamelaista dokumenttia tarvitaan. Suurin osa elokuvista tehdään keskivertokulttuurin näkökulmasta, vaikka Suomessa olisi muitakin lähtökohtia ja kulttuureita.
Lisäksi elokuva voisi tarjota työtä pohjoiseen. Guttorm itse ehti olla kymmenen vuotta töissä etelässä ennen kuin tuli viime syksynä paluumuuttajana Utsjoelle ja suoraan mediakurssille.
