Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Suomen turvallisuuspoliittinen asema on viime aikoina muuttunut dramaattisesti, mutta se kuitataan parikymmentä vuotta sitten keksityllä viisaudella.
Välikö sillä mitä maailmalla tapahtuu, ei se kuitenkaan vaikuta elämään suomalaisessa savupirtissä.
Presidentin uudenvuodenpuheen turvallisuuspoliittinen analyysi oli mielipidetutkimuksen ääneenlukua. Kaiken viime vuosina ja varsinkin vuoden 2010 lopulla tapahtuneen jälkeen suoritus oli älyllinen pohjanoteeraus.
Lissabonin Nato-kokousten tulokset merkitsevät ainakin vähäksi aikaa sitä, että Euroopan tärkein turvallisuusinstituutio on Venäjän ja Naton yhteisneuvosto. Siellä tärkein rajanaapurimme keskustelee muiden eurooppalaisten vaikuttajien kanssa turvallisuusasioista, joista jokainen tavalla tai toisella vaikuttaa myös Suomeen.
Siitä porukasta olemme ulkona kuin lumiukko. Voimme koska tahansa joutua tietämättämme vaihtorahaksi Naton ja Venäjän välisissä järjestelyissä, vaikka niiden neuvottelijat eivät olisi sitä tarkoittaneet, eivätkä edes huomanneet niin käyvän.
Lissabonin huippukokousten sarja muutti ainakin vähäksi aikaa eurooppalaisen reaalipolitiikan perusteita. Missähän maailmassa Mäntyniemi oikein elää? Asioiden miettimistä ei näemmä siellä juuri harrasteta, ollaan nyt muuten vaan niin mahdottoman tomerasti turvallisuuspolitiikan johdossa. Gallupit kyllä osataan.
Tilanne on nyt sillä tavalla hyvä, että Venäjä ja Nato taas seurustelevat keskenään. Niiden yhteisneuvosto ei tähän asti ole ollut kovin merkittävä, mutta nyt se alkaa olla. Lähes yhdentekevän toimielimen ulkopuolisuus ei aikaisemmin ollut Suomelle kovin suuri ongelma, se näytti vaan typerältä.
Nyt tämä neuvosto on muuttunut tärkeäksi, ja siksi oven väärälle puolelle jääminen on Suomelle todellinen riski.
Ennen näkemätön venäläis-natolainen yhteisymmärryksen henki johtui presidentti Dmitri Medvedevin vahvasta otteesta. Kokemuksesta tiedetään, että kohta pääministeri Vladimir Putin voi hyvinkin urahtaa jotakin aivan muuta, ja sen jälkeen reaalipolitiikka menee taas uusiksi.
Asetelma voi siis muuttua taas yhtä huonoksi kuin vähän aikaa sitten. Sitä suuremmalla syyllä tähän hyvään välivaiheeseen pitäisi tarttua. Se olisi reaalipolitiikkaa, muutoksen herkkää huomaamista ja nopeaa reagointia ennen kuin tilanne huononee.
Sellainen valppaus kansakunnan eduksi ei ole enää käypää tavaraa, vaikka ennen se oli. Suomen turvallisuuspolitiikan perusteet ovat jämähtäneet pyhästi ennalleen, vaikka ne ovat syntyneet kauan sitten täysin toisenlaisessa tilanteessa kuin nyt.
Tyhmyydestä maksetaan sitä korkeampi hinta mitä vakavammaksi tilanne kehittyy.
Hyvä esimerkki impivaaralaisuuden seurauksista oli Georgian sota loppukesällä 2008. Hyökkäystä seuraavana aamuna Nato-maiden hallituksilla oli Brysselissä toimivien diplomaattiensa raportit yön aikana kertyneestä tiedustelutiedosta, Euroopan keskeisten valtioiden tilanneanalyysistä ja poliittisista aikeista.
Sinä aamuna Brysselissä olevat suomalaiset diplomaatit rupesivat keräämään kaupungilla liikkuvista tiedoin siruista kokonaiskuvaa siitä, mitä ilmeisesti oli tapahtumassa.
Kesti melkein viikon ennen kuin suomalaisten käytettävissä oleva tieto oli samaa tasoa kuin Nato-mailla oli sotatoimien alkamisen jälkeisenä aamuna. Liittoutumattomuus pakottaa päätöksentekoon muita huonomman tiedon varassa.
Suomi on usein osannut hyödyntää ympäristömuutoksia. Siitä ovat esimerkkejä Finefta-sopimus 1961, EEC-vapaakauppasopimus 1973, Ety-prosessin käyttö puolueettomuuden vahvistamiseen 1970-luvun puolivälistä lähtien, Eftan täysjäsenyys 1985, liittyminen Euroopan neuvostoon, Pariisin rauhansopimuksen yksipuolinen tulkinta 1990 ja EEC- jäsenyys 1995.
Nato-jäsenyyden harkintaan vaikuttavat realiteetit ovat muuttuneet samalla tavalla kuin noiden ratkaisujen taustatekijät aikanaan. Nyky-Suomea se tieto ei kuitenkaan heilauta mihinkään, sillä täällä hallitsevat mielipiteet. Reaalimaailman ilmiöillä ei ole merkitystä.
Tietoa ja harkintaa ei tarvita turvallisuuspolitiikassa, sen tekemiseen riittävät kansan ja presidentin mielipiteet .
Jos kansalaismielipiteeseen perustuva kuurupiilo olisi ollut Urho Kekkosen turvallisuuspolitiikan tyylilaji, integraatiopolitiikka ei olisi päässyt koskaan alkuun, eikä Etykistä olisi voitu edes haaveilla.
Jos Mauno Koivisto olisi tyytynyt mielipidejaumataulukkojen opiskeluun, Suomi ei olisi koskaan liittynyt täysjäseneksi Eftaan eikä Euroopan Neuvostoon, Euroopan unionista nyt puhumattakaan. Ja Pariisin rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen tulkinta olisi jäänyt Neuvostoliiton tahdonilmauksen varaan.
Nyt on toisin. Suomi surkeilee syrjässä. Mikään tilannemuutos ei saa turvallisuuspolitiikan ylijohtoa liikahtamaan. Ei, vaikka presidentti on kantapään kautta saanut itsekin kokea, että liittoutumattomuus merkitsee jäämistä päätöksentekotilanteiden ulkopuolelle ja toimimista muita vähemmän tiedon varassa.
Tämä on presidentin ikioma valtiosalaisuus, vaikka moni muukin sen tietää. Virkamiehen ja poliitikon ei vaan ole terveellistä tehdä sellaista majesteettirikosta, että sanoisi ääneen asian, jonka jokainen uutisia seuraava näkee omin silmin jos haluaa katsoa.
Kun asioista tietävät vaikenevat, kansan enemmistön mielipide ajautuu kertakaikkiaan tosimaailman ulkopuolelle.