Jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Tai oli ainakin ennen. Nykyisin monen menestyvän miehen tai naisen takana on imagonrakentaja. Julkisuus on tärkeä vaikutuskeino. Vain hölmö jättää käyttämättä tai ottamatta huomioon sen tarjoamat mahdollisuudet.
Kaikki vähänkään merkittävät poliitikot maailmassa ovat turvautuneet mediakonsultteihin aina siitä lähtien, kun John Kennedy osoitti vaalivoitollaan 1960 mielikuvien voiman. Mielikuvapoliitikkojen ja heidän imagotohtoreidensa lista on pitkä kuin nälkävuosi, ja se kasvaa aina, kun vaalit nostavat valtaan uuden henkilön.
Tuore esimerkki suuresta maailmasta on presidentti George W. Bush. Hänestä ei olisi koskaan tullut presidenttiä ilman Karl Rovea, väittävät veteraanitoimittajat James Moore ja Wayne Slater tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Bush´s Brain (Bushin aivot). Karl Rove junaili päämiehensä ensin taitavilla julkisuuspeleillään republikaanien presidenttiehdokkaaksi ja sitten Yhdysvaltain presidentiksi.
Kun Bush lähti pyrkimään presidenttiehdokkaaksi, Rove oli ensimmäinen henkilö, jonka hän palkkasi itselleen. Rove on siitä lähtien kulkenut Bushin rinnalla kaikkialle, myös Valkoiseen taloon.
"Bush on tuote. Rove on markkinointipäällikkö. Toinen ei voi menestyä ilman toista", Moore ja Slater kirjoittavat. He sanovat myös, että Rove ajattelee ja Bush tekee.
Britannian pääministeri Tony Blair on Euroopan johtava imagopoliitikko, joka ymmärtää ehkä syvällisemmin kuin kukaan toinen nykyajan poliittinen johtaja mielikuvien voiman ja merkityksen. Hänestä leivottiin 1994 työväenpuolueen uusi johtaja, kun John Smith oli kuollut yllättäen sairaskohtaukseen.
Blair on ollut aina hyvin tietoinen julkisuuden sekä mielikuvien poliittisesta merkityksestä, ja hän osaa käyttää taitavasti julkisuutta hyväkseen. Hän ei ole tehnyt eikä tee käytännöllisesti katsoen mitään ilman julkisuuden hallinnan ammattilaisten apua. Kun hän lähti pyrkimään puoluejohtajaksi, hänen kerrotaan sanoneen lähipiirilleen: "Teidän pitää ymmärtää, että ainoa asia, jolla on merkitystä tässä vaalikampanjassa, on media. Media, media, media."
Blair on imagonrakentajien unelmatapaus. Hän ei nimittäin vain ymmärrä ja tunnusta mielikuvien voimaa, vaan on myös henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan kuin luotu mediaan. Hänellä on hyvä tilannetaju ja dramatiikan taju. Hän osaa ilmaista itseään tavalla, joka sopii hyvin kuvaruutuun. Hänessä on lähes hypnoottista karismaa, ja hän osaa vakuuttaa kuulijansa myös suorassa kontaktissa.
Näissä oloissa ei ole mikään ihme, että Blair on hankkinut kaksi murskavoittoa parlamenttivaaleissa ja tittelin kaikkien aikojen suosituin pääministeri Britanniassa. Molemmat tulivat ennen Irakin sotaa. Sodan jälkeen kaikki on ollut toisin.
Blairin mielikuvapolitiikka oli joutunut kovan kritiikin kohteeksi Britanniassa jo sotaa ennen. Ehkä kaikkein purevinta ja perusteellisinta kritiikkiä sitä kohtaan on esittänyt Margaret Thatcherin pitkäaikainen tiedotuspäällikkö Bernard Ingham tuoreehkossa kirjassaan The Wages of Spin (Imagotohtoroinnin palkka). Kritiikin tekee yllättäväksi se, että Inghamia, jonka tausta on työväenpuolueessa, syytettiin tämän tästä Thatcherin imagon muokkauksesta.
Ingham, joka nimittää Blairia mediahulluksi pääministeriksi, kirjoittaa: "Blair ei ole vain ensimmäinen mediapääministeri, vaan myös ensimmäinen pääministeri, joka on kroonisesti ja vaarallisella tavalla huumaantunut jatkuvasta hypesta." Inghamin mukaan kaikki meni pieleen, kun Blair astui Downing Street kympin ovesta sisään 2.5.1997. Siihen päättyi lehdistöpäälliköiden aika pääministerin kansliassa ja alkoi imagotohtorien kausi.
Ingham on sitä mieltä, että Blair ja hänen mediakonsulttinsa ovat menneet liian pitkälle julkisuuden manipuloinnissa ja ylittäneet kaikki kohtuuden rajat. He ovat alistaneet koko valtion tiedotuskoneiston palvelemaan Blairin poliittisia tarkoitusperiä. He värittivät tiedotusmateriaalia niin, että se tuki Blairin imagonrakennusta, ja he palkitsivat vuodoilla ja rankaisivat toimittajia haukuilla sen mukaan, suhtautuivatko toimittajat Blairiin sympaattisesti, ymmärtävästi tai kriittisesti.
Blairin ja hänen hallituksensa maineikkaat ja pelätyt imagotohtorit ovat joutuneet lähtemään yksi toisensa jälkeen skandaalinkäryisissä tunnelmissa, jo ennen Irakin sotaa. Viimeksi Blairin lähipiiristä kaikkosi hänen uskollisista uskollisin aseenkantajansa Alastair Campbell, joka oli alkanut hoitaa Blairin mediasuhteita kolme päivää sen jälkeen, kun John Smith kuoli. Campbell tuli Blairin hallitukseen samaan virkaa kuin missä Ingham toimi aikoinaan.
Peter Mandelson oli vielä Campbelliäkin vaikutusvaltaisempi labourin ja Blairin julkikuvan rakentaja. Hän joutui eroamaan Blairin hallituksesta kaksikin kertaa. Charlie Whelan lähti valtiovarainministeriöstä 1998. Labourin ja Blairin vanhasta imagotohtorikaartista on jäljellä vain Philip Gould, mutta hänellä ei ole ollutkaan virka-asemaa. Hän on yksityinen mediakonsultti.
Inghamin kritiikissä on vinha perä. Mediakonsulttien valta on kasvanut Britanniassa ja monessa muussakin maassa sitä mukaa kuin he ovat antaneet kovia näyttöjä - välillä kohtuuttomaksi. Koko uusi työväenpuolue ja Blairin hallitukset ovat kenties sodanjälkeisen poliittisen historian suurin ja menestyksellisin imagoprojekti.
Projekti on nyt suurissa vaikeuksissa, mutta olisi naiivia olettaa, että imagonrakentajien aika Britanniassa tai missään muuallakaan olisi ohi. Näytöt yli 40 vuoden ajalta ovat liian vakuuttavia kaikkialla ja etenkin työväenpuolueessa. Presidentit ja pääministerit vaihtuvat, mutta imagokonsulttien ammattikunta säilyy, kasvaa ja synnyttää uudet sankarinsa.