Onkohan se ihan okei, jos poika heittää äitinsä mattoon? On se, jos mattona on judotatami ja säännöistä on sovittu. Heittäminen on jopa suotavaa, jos äiti on poikansa valmentaja ja harjoitusvastustaja - niin kuin Ronkaisten perheessä on laita.
Saku Ronkainen nappaa hyvän otteeni äitinsä Jaana Ronkaisen judogin rinnuksista, ja sitten äitiä viedään. Jaana Ronkaisen judogin lahkeet piirtävät Hiukkavaaran judosalin ilmaan laajan puoliympyrän - tömps! Se oli tyylikäs tomoe-nage. Urheilija ja valmentaja ovat tyytyväisiä.
"Jos ottelisimme tosissaan, tuskin saisin heitettyä äitiä kertaakaan. Saattaisi se matsi loppua aika lyhyeen", Saku sanoo.
Niinhän siinä saattaisi käydä - ei siksi, etteikö kahdeksan vuotta judoa harrastanut Saku osaisi. Äiti vain sattuu olemaan lajin Euroopan mestari, alansa huippu.
Jaana Ronkaisen Euroopan mestaruus on tasan 20 vuoden takaa, mutta taidot eivät ole mihinkään kadonneet. Neljän danin mustan vyön judokalle liikkeet ovat kuin tavalliselle ihmiselle polkupyöräily: kerran opittu on ja pysyy selkäytimessä.
Sakun judogin ympärillä on vihreä vyö. Sininen olisi tarkoitus ansaita syksyllä.
"Mustaan minulla on vielä pitkä matka. Tosi pitkä."
Äitiään paremmaksi
Sakulla on pitkästi matkaa jäljellä myös äitinsä saavutuksiin. 14-vuotiaan judokan taskussa on muutama makea sarjavoitto kansainvälisistä ja kansallisista turnauksista, mutta mielessä vilkkuvat jo arvokisamitalit, menestys, maine ja kunnia.
"Vähintään sen, mitä äitikin on voittanut - ja mielellään vähän enemmänkin", Saku linjaa.
Jaana Ronkainen tietää, millaiselle tielle Saku on lähdössä. Hän ei kuulu niiden urheilijoiden joukkoon, jotka sanovat, etteivät vaihtaisi päivääkään pois.
"Voi, vaihtaisin vaikka kuinka monta. Huipulle kiipeäminen on kovaa hommaa", hän sanoo.
Saku nyökkäilee vieressä. Hänellä on aavistus mitä edessä on.
"Kovaa ja rankkaa työtä. Silti...", Saku sanoo.
Eikä äiti aio olla poikansa unelmien tiellä. Päätös on Sakun oma.
"Urheilun ehdoilla eläminen on ihan erilaista kuin mikään muu. Jo huipulle pyrkiminen antaa valtavan määrän elämänkokemuksia. Vaakakuppi kallistuu ihan ehdottomasti positiiviselle puolelle", Jaana Ronkainen sanoo omasta kokemuksestaan.
Viisivuotiaan idea
Jaana Ronkainen ei ole tuuppinut Sakua eikä muitakaan lapsiaan judotatamille. Muksujudoon lähteminen oli viisivuotiaan Sakun oma idea. Innostus on kuitenkin äidin peruja.
"Kerroin lapsille iltasatuja omista ikimuistoisista judoreissuista Japaniin", Jaana Ronkainen paljastaa koukkunsa.
"Sen voittoon päättyneen EM-finaalinkin olen nähnyt videolta aika pienenä ja aika monta kertaa. Sitä katseltiin, kun äidin judokavereita oli kylässä. Tajusin jo pienenä, että äiti on ollut tosi hyvä", Saku sanoo.
Hiukkavaarassa entisen panssarintorjuntakomppanian tykkihalliin tehdyssä kodikkaassa judosalissa äiti on pojalleen ennen muuta valmentaja. Kotona hänen pääroolinsa on olla äiti Sakulle ja tytöilleen Sandralle ja Emmalle.
"Puhutaan meillä paljon muustakin kuin judosta", Saku sanoo.
"Ne normaalit paapatukset kouluasioista ja muista", Jaana nauraa.
Oma oravanpyörä
Judotatamilla istuvia äitiä ja poikaa naurattaa, kun he huomaavat rakentaneensa kahdestaan kunnon oravanpyörän: Saku innostui judosta äitinsä ansiosta, ja äiti teki paluun tatamille poikansa perässä.
"Judogi oli kymmenen vuotta koskemattomana kaapissa. Aluksi vain vein Sakua ja Sandraa harjoituksiin, mutta näin tässä sitten pääsi käymään", Oulun Judokerhon nuorten ryhmää valmentava Jaana Ronkainen sanoo.
Kaikesta näkee, että äiti ja poika ovat tyytyväisiä siihen, miten asiat ovat menneet.
"Saadaan olla paljon yhdessä", Jaana Ronkainen myhäilee.
"Niin. Ja äiti on älyttömän hyvä valmentaja. Entisenä huippuna hän tietää, mitä tässä vaiheessa pitää vaatia - homma ei mene överiksi", Saku kiittelee.
Saku Ronkainen ottaa taas pitävän otteen äitinsä judogin rinnuksista. Viuh ja tömps! Se oli tyylipuhdas seoi-nage. Poika ja äiti, urheilija ja valmentaja, ovat tyytyväisiä.
Juttusarjassa kerrotaan perheistä, joissa lapsi tai lapset ovat perineet lajin jommalta kummalta vanhemmaltaan. Sarjassa aikaisemmin Helena, Katja ja Tuomas Takalo (27.3.).