Il­miöi­tä ja tai­tei­li­joi­ta

Tarinankertojia on viides ja viimeinen osa suomalaisen taiteen tietokirjasarjassa Pinx. Maalaustaide Suomessa. Sarja on alusta (2001) saakka ollut "erilainen" taidekirja, ei perinteinen, aikajärjestyksessä etenevien taiteilijaelämäkertojen sarja.

Taiteilijan intuitio kyseenalaistaa. Kansallissankari ratsuineen suistuu jalustalta Leo Lindstenin öljymaalauksessa Mannerheim-patsas jalustalla (1972)
Taiteilijan intuitio kyseenalaistaa. Kansallissankari ratsuineen suistuu jalustalta Leo Lindstenin öljymaalauksessa Mannerheim-patsas jalustalla (1972)
Kuva: Helsingin kaupungin taidemuseo/Laura Luostarinen

Tarinankertojia on viides ja viimeinen osa suomalaisen taiteen tietokirjasarjassa Pinx. Maalaustaide Suomessa. Sarja on alusta (2001) saakka ollut "erilainen" taidekirja, ei perinteinen, aikajärjestyksessä etenevien taiteilijaelämäkertojen sarja.

Tiiviistä artikkeleista koostuva Pinx painottaa enemmän taiteen ilmiöitä, sitä mitä maalaustaiteessa kulloinkin on tapahtunut. Ilmiöitä kuvaavissa artikkeleissa taiteilijat solahtavat ajan, paikan ja aatteen kehyksiin. Ja taiteilijoista kertovat artikkelit luotaavat ilmiöitä.

Sarjan konsepti korostuu erityisesti Tarinankertojissa, joka esittelee viime vuosikymmenien- sekä aivan uusimpia - taiteen ilmiöitä ja taiteilijoita. Ilmiöt tulevat ja menevät nyt niin kiivaaseen tahtiin, että taidekentän laajuuden kuvaus ja jäsentäminen on itse kullekin tarpeen.

Samalla käsite maalaustaide laajenee laveaksi: sarjakuva, valokuva, installaatio, veistos, tekstiilitaide ja niin edelleen. Kaikki nämä voivat olla myös maalaustaidetta tai maalaustaide osa niitä. Sitäpaitsi moni taidemaalari tekee työtään taiteen muillakin tekniikoilla kuin siveltimellä.

Tässä nykymoniarvoisuudessa myös fiktio ja fakta vaihtelevat ja lomittuvat, samoin lainaukset ja uuden luovuus, esittävyys ja abstraktiivisuus.

Mutta jo kirjan ensimmäinen kuva, taidemaalari ja kriitikko Leo Lindstenin öljymaalaus Mannerheim-patsas jalustalla, 1972, viittaa Tarinankertojien erääseen pääteemaan: taiteen ja yhteiskunnan monikerroksisten yhteyksien erittelyyn.

Artikkeleissa 1960- ja 1970-luku saavatkin - jo perinteisesti - taiteen yhteiskunnallistumisen kaavun, pop-taide, underground sekä realismin moninaiset ismit poliittiset yhteytensä.

Tietokirjan pitää kuitenkin kiitää nopeasti ilmiöstä toiseen ja niinpä analyysi jää helposti muutamaan lauseeseen. Artikkeleissa muistutetaan onneksi, että yhteiskunnallista taidetta oli ollut aiemminkin meillä ja muualla.

Lisäksi kirjan loppupuolella artikkelit taiteen kritiikistä ja kriitikoista, taidemuseoista ja taidehistorian tutkimuksesta ovat samalla erinomaista taiteen ja sen tulkinnan yhteiskunnallisten ulottuvuuksien historian - ja vallankäytön - tarkastelua.

Tarinankertojia osoittaa kuvataiteen yhteiskunnallisuusteeman yltämisen nykyaikaan. 1990-luvulla taide ei enää julistanut, vaan viittasi hienovaraisesti, usein symbolien, yksilön ja hänen sukupuolirooliensa kautta.

Jälleen kirjassa Mannerheim on yhtenä esimerkkinä. Nykytaiteen museon Kiasman työmaa-aita maalattiin 1996 - taideopiskelijoille järjestetyn kilpailun voittajan ehdotuksen mukaisesti - monimerkityksellisesti vaaleanpunaiseksi, ja voittaja jakoi ohikulkijoille vaaleanpunaisia vanerikolmioita.

Monikulttuurisuus ja yhteisöllisyys ovat nykytaiteen yhteiskunnallisuuden ulottuvuuksia. Niistä olisi voinut olla kirjassa useampiakin artikkeleita, muidenkin kuin taiteilijoiden tai ammattikirjoittajien interaktiivisia puheenvuoroja. Kirjan eri lukujen taiteilija-artikkelit ovat jo tuota interaktiivisuutta.

Kirjassa toisaalla esiteltyä ite-taidetta, kansantaidetta, olisi voinut tarkastella myös yhteisötaiteena.

Pohjoisesta näkökulmasta tuskin koskaan ja mitään yleistä taidetietokirjaa pidetään alueellisesti kattavana. Mutta Tarinankertojissa on esillä monta täkäläistä taiteilijaa, täältä kotoisin olevaa, täällä asunutta ja asuvaa. Eimerkiksi Ullamaria Pallasmaan oivaltavassa artikkelissa Humanismi satiirin valepuvussaNiilo Hyttisen maalaukset saavat yksilöllisen, yhteiskunnallisen ja aikansa aluepoliittisen yhteyden.

Sitäpaitsi Pallasmaa tarkastelee toisaalla kirjassa kriittisesti pääkaupungin näkökulmasta muodostunutta käsitettä "provinssitaiteilija".

Taidepiirit ovat Suomessa pieniä. Pinx-sarjan toimituskunnassa on ollut edustettuna Helsingin ja Jyväskylän taidehistorian oppituolit, Ateneumin taidemuseo sekä Helsingin Sanomien kulttuuriosasto.

Pinxin ensimmäisestä osasta Suuria kertomuksia (2001) valtaosa oli Jyväskylän yliopiston kirkkotaiteen projektin työn tuloksia. Ateneumin kokoelmanäyttelyn vastauudistunut ilme on saanut teemoikseen monia liki samoja otsikoita kuin Pinxin artikkelit.

Mutta näin Pinx kertoo myös taiteen tutkimuksen, museoiden, median, kustantajien ja taiteilijoiden tarpeellisesta ja tuloksellisesta yhteistyöstä.

Tarinankertojissa tiivistynee nykytietokirjan vaatimukset. Lyhyet luvut koostuvat lyhyistä, tiiviistä, sinänsä antoisista artikkeleista, joiden sisässä on vielä lyhyempiä "tietoiskuja".

Runsas kuvitus havainnollistaa hyvin tekstiä. Mutta taitollisesti kuvitus on totutuista esteettisistä säännöistä piittaamatonta. Lähdeviitteitä ei tarvita. Lähteitä ja kirjallisuutta luetellaan kirjan lopussa pienenpienin kirjaimin.

Lyhytjännitteiset lukutottumukset yleistyvät, vaikka lukijoiden koulutustaso koko ajan nousee. Ilmiö on jo äärimmillään radio-ohjelmissa, joissa lyhyt teksti ja iskelmämusiikki vuorottelevat pakonomaisesti.

Tarinankertojissa Pinx-sarjan viimeisenä osana olisi pitänyt olla neljän edellisen osan sisältöluettelot. Osien nimet ovat hakemistojen alussa. Mutta sen enempää teos- kuin taiteilijahakemistokaan ei toimi, kun (jälleen pienenpienistä) kirjaimista yrittää selvittää hakusanan kohdalla, mitä osaa tarkoittavat kirjaimet SK, AP, MK, SV ja T.