Vuosi sitten kesäkuussa tunnelma oli sähköinen, kiihkeä, kiireinen ja jännittynyt, kun ilmastoneuvotteluista vastaavat virkamiehet kokoontuivat Bonniin. Puolen vuoden päässä häämöttänyttä Kööpenhaminan ilmastokokousta valmisteltiin kuumeisesti. Aika oli käymässä vähiin, asialista ei edistynyt, ja jäljellä oli vielä jättimäinen urakka.
Ihan liian jättimäinen, kuten nyt tiedetään. Kööpenhamina oli haaksirikko, karilleajo. Sen jälkeen ovat ilmat olleet pihalla koko ilmastopolitiikasta.
Näinä päivinä sama ilmastovirkamiesten globaali seurakunta on jälleen koolla Bonnissa samassa Maritim-hotellissa kuten monta kertaa ennenkin, mutta nyt oudommissa tunnelmissa kuin koskaan. Ilmastoneuvotteluiden korttitalo on romahtanut niskaan, eikä mitään uutta järjestystä vielä näy. Kioton sopimuskausikin alkaa olla kohta päättymässä ilman, että jatkosta olisi jotain todellista tietoa.
Harmi vain, että ei todellisuus ole tällä välin mihinkään kadonnut.
Talvi oli Suomessa ja isossa osassa Eurooppaa tosi kylmä. Samoin oli Yhdysvaltain itärannikolla ja osissa Kiinaa. Siis juuri siellä, missä vallitsevat mielikuvat muodostuvat. Maailmanlaajuisesti talvi oli silti jälleen tavallista lämpimämpi, ja kevätkuukaudet kuuluvat olleen keskimäärin kuumempia kuin koskaan on mitattu.
Tätä rataa tämä siis aina vain menee. Jotain tarttis edelleenkin tehdä. Kun vain joku tietäisi, mitä.
Kööpenhaminassa Euroopan unionilla ja sen johtajilla käytännössä pyyhittiin mattoa. Julkaistut dokumentit ja nauhoitukset kertovat karulla tavalla, kuinka EU:n puhe ilmastojohtajuudesta oli vain itsepetosta. Nousevat mahdit kuten Kiina, Intia ja Brasilia eivät halunneet olla johdettavina, ja ne näyttivät kaapin paikkaa myös Yhdysvalloille.
Harvoin on mitään politiikassa kadonnut yhtä nopeasti ja perusteellisesti kuin hävisi EU:n "ilmastojohtajuus". Ensin se kaatui Kööpenhaminassa, sitten euroalueen kriisi on vienyt loputkin puheet siitä.
Nyt Bonnissa harsitaan kasaan sitä, mikä YK:n ilmastoneuvotteluista on jäljellä. Mitä todennäköisimmin ne elpyvät johonkin malliin, sillä muutakaan välinettä ei ole käsiin jäänyt. Silti kattavaa uutta kansainvälistä ilmastosopimusta ei synny, ei ainakaan vielä Meksikossa joulukuussa, jossa on Kööpenhaminan jälkeen seuraava ministerikokous. Yhtä hyvin käsiin voi jäädä kansainvälinen ilmastoneuvottelumekanismi, joka uhkaa jatkua loputtomiin, ilman selkeää määränpäätä.
Ilmastopolitiikka on nyt eksyksissä, ja uutta suuntaa haetaan siellä täällä. YK:n neuvottelurakenne on saanut paljon kritiikkiä, eikä ihme kaiken koetun jälkeen.
Mutta edelleen on hyvä muistaa, ettei joulukuun suurkokous kaatunut ainakaan kunnianhimon puutteeseen. Enemmänkin päinvastoin. Se tavoitteli ratkaisua, jolle ei maailmanhistoriassa löydy vertaa. Eikä epäonnistuminen välttämättä ollut tähtiin kirjoitettu. Kyse oli myös kehnosta kokous- ja neuvottelutekniikasta. YK:n reittiä ei noin vain voi romukoppaan heittää, sillä mitään todellista vaihtoehtoa ei ole. Markkinamekanismit, vapaaehtoisuus - ei niistäkään mitään takeita ole. Ehkä Kioto ei järin tehokas ole ollut, mutta eipä näytä muitakaan konsteja ilmaantuneen.
Siispä YK-mekanismi on jotenkin korjattava. Mallia jatkolle näyttää, että prosessia vetämään on hollantilaisen Yvo de Boerin eron jälkeen valittu costaricalainen Christiana Figueres, pienen kehitysmaan edustaja. Sellaisella on nyt enemmän tämän alan katu-uskottavuutta kuin eurooppalaisilla.
Silti voi olla, että vielä kerran haetaan vauhtia lähtöpisteestä. Vuonna 1992 Rio de Janeiron legendaarisessa huippukokouksessa alkoi nykyinen globaali ilmasto- ja ympäristöpolitiikka kestävine kehityksineen. Vuonna 2012 Rioon jälleen palataan, YK:n yleiskokouksen päätöksellä.
Siellä on Kööpenhaminan jälkeen seuraava ja ehkä jopa viimeinen ratkaisun paikka. Montaa kertaa ei enää voi kokeilla, saako YK-systeemin kautta mitään aikaan vai ei. Jos ei saada, sitten vain räpistellään, toivotaan että jokin taikakeino tepsisi, ja nähdään paljon outoja asioita.