Haastattelin viime vuosituhannella pendelöinnistä eli työmatkaliikenteestä koti- ja työpaikkakuntien välillä kertovaan juttuun erästä ylivieskalaismiestä. Jutun otsikko oli Pitkä päivä vie mehut - suora lainaus haastateltavan suusta.
Se vei enemmän, hengen.
Haastateltava ja hänen työkaverinsa ajoivat vajaa kolme vuotta jutun ilmestymisen jälkeen jälleen töihin Ouluun. Tämä kerta erosi muista kerroista siinä, että se oli viimeinen. Kaksi työntekijää kuoli, yksi loukkaantui vuonna 2001 Limingassa.
Haastattelijalle kävi viime vuonna paremmin, kun hän harrasti samaa matkaa.
Jäin henkiin.
Työmatkat herättivät paljon ajatuksia. Tässä jotain. Aika kultaa muistot ja haalentaa hirvien kuvat verkkokalvoilla.
Oulaisissa oli tietöitä. Tikkaria kädessään heiluttava tonnitalkoolainen (tai joku sellainen) pysäytti autoni vähän väliä. Eikä sieltä edes ketään tullut! Uni sen sijaan meinasi tulla.
Mutta onpas Ylivieska-Oulainen-välillä hieno asvaltti ja Oulaisissa hieno liikenneympyrä. Asvalttipoikien rusketukset ovat sen sijaan häipyneet ja kasvot puhdistuneet.
Vihanti ei häivy mielestäni koskaan. Ainakin joka toinen aamu vastaani taapersi mies hieman ennen taajamaa. Yhtä usein hän porhalsi vastakarvaan myös paluumatkalla. Suunnilleen samalla kohdalla.
Mihin hän oli menossa? Mistä hän oli tulossa? Töihin ja töistä? Aamu- ja iltalenkiltä?
Reippailijan vaatteista pystyi päättelemään, sataako lepakoita vai lampaita. Hänen ilmeensä oli totinen, mutta silti hymyilevä. Jopa maanantaina.
Yhden kerran hän oli poikennut kantatieltä samansuuntaiselle metsäautotielle. Se oli onnellinen päivä. Hän käveli yhdessä naisen kanssa. Olisin töötännyt, mutta autoni äänimerkki oli ja on rikki.
Paavolasta mieleeni jäivät ristit ja kynttilät. Niihin ei totu koskaan. Ei, vaikka hinaisi väliä viisi kertaa viikossa.
Paavolan toista huoltoasemaa ei enää ole. Sellaista, jossa saa palvelua.
Näin sen, kun metsä raivattiin pelloksi. Vaihe kerrallaan. Kun työkoneet häivytti mielessään pois, ilmassa leijui esi-isien tuoksu. Noin vertauskuvallisesti.
Limingasta muistilohkoihin parkkeerasivat eläimet ja tuuli. Hiirihaukkaa katseli ihan mielellään, mutta en enää kyseenalaista nimisuunnittelijan kekseliäisyyttä Hirvinevan suhteen. Sellainen vetinen, lähes puuton avosuo, jossa esiintyy tolkuttomasti hirviä, täytyy olla tietenkin nimeltään Hirvineva.
Nevoilla elää saroja ja sammalia vaikka minkä nimisiä. Herra nimimies, tässä uusille lajeille lisää nimiehdotuksia aivan ilmaiseksi: hirvensilmäsammal, vasansorkkasara, hirvinaaraanrahkasammal ja hirvenleukapartasara. Kaikki tappavan vaarallisia.
Eivätkä hirvet pysähdy. Ei, vaikka töötti toimisi.
Limingassa näin sen, kuinka kurjet tulivat ja joutsenet lähtivät. Ne lähtivät tuulen mukana, halusivat tai eivät. Monen autoilijan menopelikin oli lähteä muuttomatkalle. Ei lakeutta tyynnyttää voi.
Näin vuodenaikojen vaihtuvan. Koivunlehdet - uusien silmälasien ansiosta - tulivat viime kesänä puihin yksittäisinä eivätkä vihreänä massana.
Lietelannan aromi kertoi kevään saapuneen. Poimimattomien sienten ja marjojen mätänevyysasteesta vainusi syksyn etenemisen.
Auraamattomat tiet ja nastattomiksi kuluneet renkaat paljastivat talven kuristaneen syksyn hengiltä.
Eräs ilmiö pysyi koko vuoden: hengenvaaralliset ohitukset. Jotkut asiat ne vain pysyvät.
Myös helmikuun 21. päivänä 2001 Limingassa satoi lunta ja tuuli voimakkaasti. Pitkä ohitus vei hengen.