Haapajärvi Oraalla olevan ohrapellon sivustalla näkyy sinistä välkettä. Vesikasvien seasta nousee kaksi joutsenen päätä kohti taivasta, missä lukematon määrä lokkeja huutaa kuin niillä olisi hätä ainakin.
Ajokoiralleen aamupalaa viemässä ollut maanviljelijä Paavo Sulkala sanoo lampea muistuttavan veden olleen joskus komea järvi. Vettä oli paljon, ja kaikki se puhdasta. Kuin muistona menneestä lampi tunnetaan yhä Nuijunjärven niemellä.
Ei silti, kalaa sieltä saa vieläkin. Haukea ja ahventa, vaikka millä mitalla. ”Eilen aamulla toin sieltä tuon ämpärillisen suuria ahvenia”, Paavo Sulkala kehaisee ja osoittaa autotallin edustalla olevaa muovisankoa.
”Eihän siellä arvokaloja ole”, hän lisää. Mutta ahvenia on. Vaikka niitä ei lasketa arvokaloiksi, vietävän hyviä ovat suuhun pantavaksi kumminkin.
Keväisin vettä on kovasti. Veden pinta nousee korkealle järven takana olevan ladon kulmille saakka. Mutta kun Settijoki alkaa imeä vettä kohti Settijärveä ja sieltä edelleen kiemurrellen Oksavan kautta Kalajokeen, tämä Haapajärven Nujunperällä sijaitseva järvi kuivuu miltei olemattomiin.
Settijokea perattiin joskus sotien jälkeen. Ajan henki oli saada peltojen, soiden ja metsien kuivatus sellaiseksi, että maanviljelyä ja metsänhoitoa voitiin tehostaa.
Haapajärvellä on nyt virinnyt kiinnostus palauttaa järviä vanhan ajan kuntoon. Liekö Nuijunjärvi luetaan niin mitättömäksi, ettei sitä kukaan ole huomannut ottaa kunnostettavien listalle. Ehkei sillä kaukaa katsoen ole merkitystä. Asutaanhan Nuijunperällä enää vain muutamassa talossa.
Tammet vuotavat jo
Ellei Nuijunperän talojen väki olisi itse aikanaan tehnyt tammia (pato) järven suojaksi, järvi olisi nyt vain pahainen kosteikko. Tuskin vettä olisi edes silmällä nähtäväksi saakka.
Paavo Sulkala kertoo aikapäiviä sitten rakennettujen tammien kuitenkin vuotavan ja järven kuivumisen olevan totista totta. Taannoiseen tammentekoon ei saatu sen paremmin kunnan kuin valtionkaan rahaa. Tosin ei sitä silloin kysyttykään. Talkoilla tehtiin, mitä tehtiin.
”Katvalan Aukustilla oli huvila täällä, ja hän kävi pyytämässä vesipiiriltä lupaa tammien tekoon. Sanoivat sieltä, että saatte tehdä. Ja niin me teimme”, Paavo Sulkala kertoo.
Nuijun talossa, jonka maat ulottuvat järven rantaan, syntyneelle ja sittemmin vanhempiensa kanssa järven toiseen päähän muuttaneelle Paavo Sulkalalle järvimaisema on tärkeä. Sitä kun on tottunut ikänsä katsomaan, ja siellä kalassa käymään.
Näillä main ei tunnetusti ole järviä liikaa, joten ei ihme, että vähistä vesistä halutaan pitää kiinni.
Maakin huutaa vettä
Paavo Sulkala on rakentanut vanhemmiltaan perimänsä tilan nyttemmin pystyssä olevat rakennukset omin käsin. Viimeisimpänä nousi 1997 punainen tupa, jossa hän yhdessä puolisonsa kanssa viettää eläkepäiviä.
Tilanpitoa jatkavat heidän kaksi poikaansa. Mitä nyt vanha isäntä käy välillä verestämässä taitojaan: keväällä ja kesällä sormet syyhyävät pellolle. Vaikkei muuta kuin kunnon säilyttämisen merkeissä, kuten hän sanoo.
Nuijunperällä ei koskaan ole ollut paljon taloja. Tänään kumminkin selvästi vähemmän kuin ennen. Tiekin vedettiin tänne mäntykankaan takana olevalle vitikkometsäiselle selkoselle vasta kuusikymmentäluvulla.
Siihen saakka harvat asiat kylille hoidettiin kulkemalla metsissä kiemurtelevia kärryteitä pitkin.
Nyt asiaa kylille ja kirkolle on ainakin viikoittain. Ruokavarastoja kun pitää täydentää. Omalta tilalta saadaan vielä toki maito ja ohraa rieskaa varten. Perunapellosta potut ja metsästä jäniksen ja hirven lihaa.
Lehmät käyvät jo laitumella, jonka yltä kuuluu kuovin huuto. Liekö se tietäisi jo sadetta. Sitä ainakin täällä toivotaan; kuivaksi kovettunut maa suorastaan huutaa.