Perjantaina Oulun Rotuaarin aukio oli täynnä säpäkkää menoa. Rotuaarin lavalle kansainväliset tähdet nousivat soittamaan näkymätöntä.
Oli ilmakitaransoiton MM-kilpailut. Tapahtuma, jossa tiivistyy oululaisuuden luova hulluus ja ydin. Pohjoissuomalaisen elämänmenon kursailemattomuus. Ikävä vain, ettei lavalle noussut yhtään suomalaista.
Ilmakitaransoiton ydinfilosofia ei ole enempää tai vähempää kuin maailmanrauhan edistäminen.
Ilmakitaraa soittamalla sodat lakkaavat ja pahat asiat katoavat. Rauha laskeutuu maan päälle ja talousongelmat katoavat. Ihmiset ovat tasavertaisia ja onnellisia ja niin pois päin. Kaunista, kaunista ideologiaa.
Kunpa se olisikin niin helppoa.
Ripausta ilmakitaransoiton ideologiaa toivoisi myös niihin neuvottelupöytiin, joissa ratkotaan muun muassa sitä, miten Suomeen saataisiin 110 000 uutta työpaikkaa.
Työelämäkeskustelun avainsanat ovat viime viikkoina olleet matalapalkkatyö, palkkatuki ja tuloerot.
Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäki sanoi Helsingin Sanomissa, että tuloerojen kasvu on vain hyväksyttävä, jotta työllisyysaste saataisiin kasvamaan.
Katsomuksesta riippuen ajatus joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Asiantuntijat eivät ole yhtä mieltä siitä, että matalapalkkatyöt tai tuloerot tekisivät taloudelle yksinomaan hyvää.
Työntekijäpuolen etujärjestöt, kuten SAK, eivät lämpene ajatukselle. Keskusjärjestön mukaan Suomi ei tarvitse sellaista järjestelmää, jossa ihmisten tulot koostuvat pienestä palkasta ja sosiaaliturvasta.
Työnantajapuolelle matalapalkkatyöt ja palkkatuet kelpaavat, sillä verovaroista maksetut tuet ovat suoraa tukea yrityksen liiketoiminnalle. Erilaisilla palkkatuilla luodaan karuselli, josta napsia puoli-ilmasta tai täysin ilmasta työvoimaa tekemään samoja töitä, joista aiemmin on maksettu säällistä palkkaa.
Palkkatuen ymmärtää, jos ihminen on pyrkimässä työelämään esimerkiksi pitkän työttömyysjakson jälkeen tai hakemassa ensimmäistä kertaa työpaikkaa.
Niin kauan kuin erilaiset palkkatuet toimivat ponnistuslautana työelämään, homma toimii. Kestämätöntä on se, jos tilanne ei koskaan muutu.
Jo nyt Suomessa on tukityöllistettyjen tuhatpäinen armeija, joka tekee työtä erilaisten tukien turvin.
Työsuhde kestää niin kauan, kuin työnantaja saa tukea. Kun tuki loppuu, loppuvat myös työt. Voi olla, että siinä tilanteessa työn imusta on turha puhua.
Palkkatuilla ja matalilla palkoilla kikkailu johtaa kahden kerroksen työmarkkinoihin.
On ne, jotka saavat säällisen palkan ja tulevat sillä toimeen, jopa vaurastuvat. Sitten ovat ne, jotka voivat vain haaveilla asuntolainasta, lomamatkasta tai pienistä säästöistä.
Työmarkkinoiden kahtiajaossa ei ole kyse vain toimeentulosta, vaan luottamuksesta ja osallisuuden tunteesta.
Kun näköpiirissä ei ole kuin korkeintaan tukityötä toisensa perään, ei ihme jos nykymeno ärsyttää.
Ilmankitaransoitolla työllisyysongelmia ei ratkaista, mutta reiluuden henkeä toivoisi heille, jotka näistä päättävät.
Työllistämiskeinojen on tarjottava aitoja mahdollisuuksia päästä kiinni sellaiseen työhön, josta saa sellaista palkkaa, jolla voi maksaa omat menonsa. Silloin työ on myös todellista sosiaaliturvaa.
Uudistuksia tehdessä ei pidä unohtaa sitäkään, että aidot mahdollisuudet eivät ole ainoastaan omasta yrittämisestä kiinni.