Turkkilaiskirjailijasta on tullut vastoin tahtoaan ilmaisunvapauden airut. Hänen lausuntonsa armenialaisiin ja kurdeihin kohdistuneista verilöylyistä ovat johtaneet uhkauksiin ja oikeustoimiin.
"Vielä 30-vuotiaana en ollut ansainnut kopeekkaakaan. Asuin äitini luona, enkä yksinkertaisesti saanut kirjojani julkaistuksi. Minua hävetti - todella hävetti!" muisteli romaanikirjailija Orhan Pamuk keväällä.
Torstaina 12. lokakuuta, 24 vuotta sen jälkeen kun hänen ensimmäinen kirjansa oli ilmestynyt Turkissa, hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Ruotsin akatemia totesi Pamukin kuvanneen uudella tavalla kulttuurien taistelua ja punoutumista yhteen.
Tämän syntyperäisen istanbulilaisen kirjoja on julkaistu yli neljälläkymmenellä kielellä, ja hän näyttää valloittaneen kansainvälisen mielikuvitusmaailman sekä kirjallisella lahjakkuudellaan että maantieteellisellä asemallaan idän ja lännen välissä.
Vuonna 1952 vauraaseen turkkilaiseen porvarisperheeseen syntynyt Orhan Pamuk varttui Bosporin salmen rannalla, länsimaalaistuneessa Nisantasin kaupunginosassa, joka on esiintynyt monissa hänen romaaneissaan.
Opiskeltuaan maalaustaidetta, arkkitehtuuria ja journalismia Pamuk joutui 22-vuotiaana tunnustamaan tosiasiat: hänen todellinen elämänsä oli jossain muualla. Kirjoissa; niissä, joita hän luki, ja niissä, joita hän yritti kirjoittaa ilman menestystä tuntien itsensä ikuiseksi vuokralaiseksi sittemmin eronneen äitinsä asunnossa.
Vuonna 1982 hänen ensimmäinen kirjansa Cevdet Bey ja hänen poikansa ilmestyi turkiksi. Tuo flaubertilaiseen tyyliin rakennettu perhetarina on varsin kaukana hänen kypsemmän kauden romaaneistaan, unenomaisista ja modernistisista.
Kuin tervehdyksenä Pamukin oman perheen historialle Cevdet Bey kertoo Istanbulin islamilaisten porvarien noususta, heidän suhteistaan armeijaan, byrokratiaan ja politiikkaan - kaikkeen siihen, jolla oli myöhemmin ratkaiseva vaikutus Turkin kehitykselle.
Pamuk kuitenkin kieltäytyy ehdottomasti määrittelemästä itseään poliittiseksi kirjailijaksi. Jos politiikka näyttääkin asuvan hänen kirjoissaan, syynä on se, että se on sattumoisin osa hänen maisemaansa, hänen alkemiansa raaka-ainetta.
Vuonna 1983 ilmestyi Hiljaisuuden talo, joka palkittiin kahdeksan vuotta myöhemmin, ranskankielisen käännöksen ilmestyttyä, eurooppalaisena löytönä. Sitä seurasivat Valkoinen linna vuonna 1985 ja Uusi elämä vuonna 1994.
Valkoinen linna, joka kertoo intohimoisesta suhteesta venetsialaisen orjan ja ottomaani-intellektuellin välillä, oli ensimmäinen Pamukin kirjoista, joka käännettiin englanniksi. Se toi hänelle kansainvälistä mainetta.
Vuonna 1985 Pamuk muutti New Yorkiin, jossa hän opiskeli kolmen vuoden ajan stipendiaattina Columbian yliopistossa. Siellä hän loi ensimmäisen suurmenestyksensä, vuonna 1990 ilmestyneen Mustan kirjan, joka on samalla kertaa trilleri ja monikäänteinen kokeileva romaani. Asianajaja lähtee etsimään synkkään ja kaleidoskooppiseen Istanbuliin kadonnutta vaimoaan.
Vuonna 2000 Nimeni on Punainen, suuri polyfoninen romaani tarinoiden ja miniatyyrien idästä, toi Pamukille jälleen valtaisan menestyksen kirjakaupoissa. Vuonna 2004 hän vaihtoi Lumi-teoksen myötä radikaalisti suuntaa tutkiakseen identiteetin etsimisen synnyttämiä jännitteitä pienessä pohjoisturkkilaisessa kaupungissa.
"Halusin yhtäkkiä kertoa poliittisesta islamista, nationalismistaÊ6; Halusin kutoa juonen, joka paljastaisi kotimaani mysteerit ja valheet, niiden mielettömän labyrintin", Pamuk kommentoi. Politiikka ei missään tapauksessa kiinnosta häntä muuten kuin hermeneutiikkana ja myös esteettisenä katalyyttina.
Äärimmäistä ironiaa on se, että juuri poliittisten kommenttiensa vuoksi Pamuk nousi kansainväliselle tiedotusnäyttämölle.
"Miljoona armenialaista ja 30 000 kurdia on murhattu meidän maassamme, eikä kukaan muu kuin minä uskalla puhua siitä", hän tunnusti helmikuussa 2005 sveitsiläiselle Tages Anzeiger -päivälehdelle.
Noiden lausuntojen katsottiin olevan ristiriidassa Turkin kansallisten etujen kanssa, ja Pamuk joutui pelottelukampanjan kohteeksi. Häntä uhattiin kuolemalla ja parjattiin; muuan aliprefekti määräsi kaikki hänen kirjansa poltettaviksi. Valmisteltiin oikeudenkäyntiä kesäkuussa 2005 voimaan tulleen lain nojalla, jossa kielletään turkkilaisen identiteetin tahalliset loukkaukset. Pamukia uhkasi jopa neljän vuoden vankeustuomio.
"Tuomiolla ei ole Orhan Pamuk, vaan Turkki", lausui EU:n laajentumiskomissaari tuolloin. Lokakuussa 2005 Pamuk joutui syytteeseen istanbulilaisessa tuomioistuimessa.
Näin romaanikirjailijasta tuli lähes vastoin tahtoaan ilmaisunvapauden airut.
Kahdeksan maailmankuulua kirjailijaa allekirjoitti vetoomuksen hänen puolestaan. Toukokuussa 2006 Pamuk oli mukana Time Magazinen "Maailman sankareiden ja pioneerien" luettelossa.
Istanbulissa monet älymystön edustajat sen sijaan arvostelivat kitkerästi maanmiestään, ja antoivat ymmärtää, että tämä oli uskaltautunut esittämään näitä julkisia provokaatioita vaikuttaakseen kirjallisuuden Nobelin palkintolautakuntaan. Turkissa hänestä on jo vuosien ajan odotettu Nobel-palkinnon saajaa.
Yllättäen Turkin oikeuslaitos päätti kuitenkin menettelyvirheen vuoksi ja kansainvälisen yhteisön painostuksesta hellittää otteensa helmikuun lopulla 2006.
Uupunut, nääntynyt ja lehdistöön entistä epäluuloisemmin suhtautuva Orhan Pamuk ryhtyi jälleen työhön, upeassa työhuoneessaan Bosporin salmea vastapäätä. Lukuun ottamatta kolmea Amerikan vuotta hän on asunut koko ikänsä samoilla Istanbulin kaduilla.
Nyt hän asuu jälleen siinä talossa, jossa hän varttui, ja jossa kukaan, ehkä häntä itseään lukuun ottamatta, ei olisi voinut kuvitella tällaista tulevaisuutta.