Titon hautarauhan voi epäillä syventyneen tiistaina, kun pitkälti hänen luomuksenaan yhteenpuristettu eteläslaavien suuri unioni lakkasi vihdoin virallisestikin olemasta. Jugoslavian liittoparlamentti hyväksyi perustuslakiesityksen, joka loi Eurooppaan uuden valtion, Serbian ja Montenegron.
Jugoslavia ei ollut mikä tahansa valtio. Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Jugoslavian federatiivinen kansantasavalta siitä tuli 1945.
Titon välit Staliniin katkesivat 1948, minkä jälkeen maa keräsi arvovaltaa ns. kolmannen tien avaajana idän ja lännen välissä. Jugoslavia oli sitoutumattomien maiden liikkeen perustajia ja johtajia.
Sitä pidettiin aikoinaan myös taloudellisesti menestyneimpänä kommunistimaana, mutta sen tie päättyi hajoamissotiin ja Euroopan toisen maailmansodan jälkeiseen pahimpaan verilöylyyn 1990-luvulla.
Tito piti etniset intohimot ja jännitteet hallinnassa kovalla kurilla. Hänen puheissaan toistuivat veljeys ja yhtenäisyys. Niitä oli varjeltava kuin silmäterää.
Mahdollisesti 250 000 ihmisen kuolemaan ja yli 2,5 miljoonan pakolaisuuteen johtanut tragedia ei alkanut kuitenkaan heti Titon kuoltua 1980, niin kuin pelättiin, vaan vasta 1991 pieninä kahakkoina pohjoisessa Slovenian osatasavallassa. Uhrien kokonaismäärästä ei liene kuitenkaan tänäänkään lopullista totuutta. Osapuolilla on ollut tarvetta lukujen manipulointiin.
Neljä kuudesta osatasavallasta lähti omille teilleen. Tänään Belgradin ja Makedonian suhteet ovat kunnossa, ja Slovenian kanssa sillä on aktiivia taloudellista yhteistyötä. Bosnia-suhteet ovat hyvinkin arat ja niissä ollaan näkevinään yhä provokaatioita. Kroatian kanssa on kitkaa muun muassa vaadituista sotakorvauksista ja siitä, että Kroatia esiintyy taannoisiin etnisiin "tilien tasaamisiin" nähden viattomana.
Serbiassa koetaan tänään yleisesti nostalgiaa Titon kauden "kulta-aikaa" kohtaan: elintaso oli siedettävä, olot suhteellisen "liberaalit", sodan pelko vähäistä.
Uuteen valtiounioniin pienemmän kumppanin Montenegron kanssa suhtaudutaan hyvin epäillen. Pakkoavioliiton arvellaan kestävän kolme vuotta, jonka jälkeen osapuolet voivat järjestää halutessaan kansanäänestyksen itsenäistymisestä.
Serbit kannattivat vahvaa liittoa siitä huolimatta, että Montenegron katsotaan olevan taloudellisesti riippuvainen osapuoli. Lisäksi montenegrolaisia pidetään samoina serbeinä, vaikka näiden itsenäisyysmieliset näkevät selviä etnisiä eroja. Tasavalloilla on vastedes yhteistä lähinnä ulko- ja puolustuspolitiikka.
Lännen ja erityisesti EU:n hahmottelema ja pakottama valtioprototyyppi on yhtä epäsuosittu Montenegron puolella. Puolet kansasta on vahvasti Serbia-mielisiä, toinen puoli haluaa täysin irti. Sisäinen selkkaus on saatu kuitenkin painettua alas ainakin lähivuosiksi.
Sisäpoliittisesti Montenegro on itsenäinen, ulkopoliittisesti se tulee varmasti jatkamaan omaäänisyyttään.
EU:n toive on, että osapuolten välttämätön talousyhteistyö - esimerkiksi eri rahayksiköistä huolimatta - tekee poliittisesta kokonaisuudesta elinkelpoisen. EU on myös asettanut pakkoliiton osapuolten eurooppalaisen integroitumisen ehdoksi.
Unionilla on kuitenkin ilmeisen väliaikainen luonne. Sama koskee sen naapurissa Kosovon statusta Serbian maakuntana. Ratkaisujen kytkeytyminen toisiinsa on ilmiselvää, mikä huolestuttaa lännessä. Sen huomio on varattu kuitenkin pitkäksi aikaa toisaalle.