Tiina Leppänen asuu ja työskentelee Skotlannissa.
Hän on asunut ja työskennellyt siellä jo vuosikymmenet.
Hän on kuvataiteilija, joka töissään potee ikuista ikävää kotiinsa Sotkamoon ja tekee surutyötä jo vuosia sitten kuolleen isänsä, taidemaalari Jaakko Leppäsen vuoksi.
Tai ainakin tällainen tunnelma välittyy hänen hiljaisissa, näennäisen yksinkertaisissa, paperille tekemissään vesiliukoisissa teoksissaan.
Puut ovat olleet hänelle rakkaita aiheita. Nyt se on perustalo. Tai talo ja puu kohtaavat toisensa joissakin maalauksissa. Sarja, jossa näin tapahtuu, on saanut nimekseen Ikuisuuden portaalit.
Selvimmin koti-ikävän maalaus on Kuultaa, kuultaa, kaukana kuultaa. Lähes kubistinen talonmuoto, joka esiintyy muissakin Helsingin näyttelyn teoksissa, toistuu muunnellen tehokkaasti 24 kertaa maalauksessa, joka koostuu hyvin yksinkertaisista elementeistä.
24 pikkumaalauksen talojen päädyt kohtaavat katsojansa vakavailmeisinä ja palauttavat mieleen lasten piirtämät perustalot: ensin tehdään harjakattoisen talon pääty, sitten pitkä seinä ja lopulta katto.
Mutta siitä, mistä lapsi jatkaa lisäämällä savupiipun, ikkunan ja oven, mahdollisesti vielä portaat asumisen, elämisen ja viihtymisen merkiksi, Tiina Leppänen jättää talonsa "kesken". Savu ei nouse, kukaan ei voi katsoa ikkunasta eikä ole ovea, josta voisi kulkea. Voisiko koti-ikävää koskettavammin ja pelkistyneemmin viestittääkään kuin näillä mykillä taloilla?