Naisille, ainakin meille kukkineimmille, amerikkalaiset tyttökirjat ja Tuulen viemää muodostavat yhteisen kasvumaan.
Margaret Mitchellin teos luetaan ensimmäisen kerran yleensä varhaisessa murrosiässä, siinä kiherrysvaiheessa, ja kerrataan haikeasti aikuisena. Kirjallisuudentutkijoiden mukaan vaihtoehtoinen kaanon muodostuukin niistä resuiksi rakastetuista kirjoista, joiden merkitys on henkilökohtainen, ei esteettinen. Nostalgia on ikävää johonkin, mikä meillä on ollut, kullakin omamme.
Esteettisesti mitattuna Tuulen viemää on tietysti koko lailla mahdoton teos, niin kuin monet klassikot yllättävästi ovat: täysi tavaratalo. Tavaratalot ovat kuitenkin olleet naisten omia tiloja jo 1800-luvulta lähtien.
Tavaratalo-ajattelu istuu hyvin myös nykyiseen kulttuuriin, joka ainakin amerikkalaisen kulttuurikriitikon John Seabrookin mielestä on nobrow-kulttuuria, jossa korkea, highbrow, ja matala, lowbrow, sekoittuvat ja korvautuvat kaupallisella populaarikulttuurilla. Ihminen nauttii samaan aikaan Rothkosta ja toritaiteesta.
Tuulen viemän jatko-osa, Donald McCaig`n Rhett, ilmestyi juuri suomeksi. Se, samoin kuin 90-luvun alussa ilmestynyt Alexandra Ripleyn teos Scarlett, osoittavat, kuinka esteetikkojen madonluvuista huolimatta kiinnymme teoksissa juuri henkilöihin, koemme ne laisiksemme ja haluamme tietää, miten heidän kävi.
Mitchellin teos (1936) ei toki olisi säilynyt näin hyvin ilman klassista filmatisointiaan jo vuodelta 1939. Se on parahultaistanut romaania: poistanut Scarlettilta pari merkityksetöntä tenavaa -- niistä merkityksettömistä avioliitoista -- sekä tehnyt ruipeloisesta Melaniesta kaunottaren ja kapinallisesta Rhettistä kädenlämpöisen herramieshuijarin.
Tämä mediapaketti on irronnut niin syntytaustastaan, 1930-luvun Yhdysvalloista, kuin kuvaamastaan ajankohdasta eli Amerikan sisällissodasta ja liukunut viihteen yleiseen mikämikämaahan. Magnolialta tuoksuva etelä on siinä myyttinen mielikuva, yhtä etäällä todellisuudesta kuin on kulttuuriteollisuuden itä. Syvä etelä on herrasmiehiä, puuvillapeltoja ja neekerien laulua iltaisin.
Edellinen siitä huolimatta, että Mitchellin teos itse asiassa myös arvostelee etelää. Rhett Butlerin sanoin: sillä ei ole muuta kuin puuvillaa ja ylimielisyyttä. Nykylukija osaa kavahtaa myös yksipuolista jenkkikuvaa, Ku Klux Klanin ihailua ja mustien orjien kuvaamista avuttomina lapsina, mutta niin vain imaisee tämän kaiken Taran lumossa.
Itse asiassa juuri ristiriitaiset äänet ja maltillinen vastahanka suhteessa niin kirjoitusaikaan kuin kirjallisiin traditioihin ovat tekijöitä, joka yleensä tekevät teoksesta klassikon. Niin nytkin.
Tuulen viemää ei esimerkiksi sulkeudu aukotta, kuten rakkausromaanissa tavallisesti tapahtuu, vaan tarjoaa useamman vaihtoehtoisen lopun. Ensin Scarlett oivaltaa rakastavansa sittenkin Rhettiä, sitten Rhett ilmoittaa hitot välittävänsä tästä, ja viimeksi Scarlett päättää ajatella asian valmiiksi huomenna, edukseen. Me lukijat saamme lupauksen.
Joustavuus ja taito pudota jaloilleen tekevät Scarlettista tietyllä lailla modernin hahmon ja kelpo samastumiskohteen uuden ajan naisille. Vaikka teos 30-lukulaisesti ylistää multaa ja maata, Scarlett on ensi polven kaupunkilainen liikenainen, joka itsekin ihmettelee sisukkuuttaan. Aito purkkafeministinen sankaritar pärjää miehiä paremmin, mutta ei mielellään ilman miehiä.
Nykylukijaa toki ärsyttää Scarlettin tyhmyys ja tietämättömyys. Hän tuskin tietää, missä on Eurooppa. Onneton rakkauskin, joka kuuluu suuren viihteen traditioon, vääjäämättä vesittyy, kun se ei johdu kohtalosta vaan sankarittaren silkasta typeryydestä.
Palaudumme Tuulen viemää lukiessamme tyttökirjamaailmaan, jossa henkinen rakkaus on etusijaista ja äiti kaikkivoipa. Kolmesta avioliitosta huolimatta Scarlettin syvin rakkaus suuntautuu äitiin, josta hän ei koskaan irtaudu. Itse äitinä hän on kissaakin kurjempi, huolissaan vain vyötärömitastaan, ja tällaisena kapinassa 1900-luvun äitikulttia vastaan.
Platonin Pitojen Diotima-papittaren tunnetussa tikasmallisssa ruumiillinen rakkaus on alimmalla puolalla, henkiset ylempänä. Niinpä Scarlett rakastaa Ashleytä etäältä ja pyhänä ja Rhett haluaa Scarlettin sielun, koska ruumiita nyt saa mistä vaan. Rakkaus on kummallekin puberteettisen seksitöntä haavetta täydellisestä yhteensulautumisesta.
Ehkä meitä kaikkien voimaannuttamiskertomusten jälkeen viehättää rehellisen itsekeskeinen, huonoluonteinen ja kehittymätön sankaritar? Helen Taylorin Tuulen viemät -teoksen mukaan amerikkalaistytöt samastuivat vielä 50-luvulla hyvään Melaniehen, mutta jo 70-luvulta lähtien kohteena on ollut Scarlett.
McCaig`n romaani vihjaa siihen, että Tuulen viemän lukuhistoriassa voi olla tapahtumassa painopisteen muutos Rhettiin. Se olisi linjassa nykyiseen maskuliinisuuden puolustuspuheeseen ja miesten hysteeriseen yritykseen vallata takaisin entinen tilansa.
Jo Tuulen viemän Rhettissä yhdistyi erilaisia miehiä: viihteen perinnäinen mustakulmasankari, 1800-luvun viktoriaaninen kodin enkeli ja moderni raamikas macho. Jos Scarlett selvästikin on maskuliininen nainen, vaikka muuta keimailee, Rhett on naisten elämästä kiinnostunut, empaattinen ja äidillinen mies. Kuten harlekiineja tutkinut Janice Radway on sanonut: paras rakastaja on äidillinen rakastaja.
Ehkä mieslukijat ovat saamassa Tuulen viemästä ikioman kiherryskirjansa?
Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.