Juha Miedon ja Thomas Wassbergin välisestä kamppailusta Lake Placidin olympialaisten 15 kilometrin hiihdossa on tänään kulunut 34 vuotta. Mieto hävisi sadasosalla, mutta hiihto teki hänestä kuolemattoman hiihtäjän Suomessa.
Olympialaisten kunniaksi Kaleva julkaisee Miedon muistelut hiihdosta. Toimittaja Hanna Kuusiluoto haastatteli Mietoa loppuvuodesta 2009 ja juttu julkaistiin Kalevassa Vancouverin 2010 olympialaisten alla.
Surullisenkuuluisa sadasosa
Ryhmyinen, iso käsi tarttuu pöydällä vaiennettuna lepäävään kommunikaattoriin.
”Mulla on tyylinä, että kello yhreksältä ehtoolla mä aina sammutan tämän. Poikkeuksetta. Muuten alkavat soittelemahan nämä ympäri Suomea olevat juokaleet siitä sarasosasta. Joka viikko. Oliko se nyt viiskymppiä vai viistoista, vieläkö se harmittaa. Meillon nyt veto siitä, oliko ne sarasosat nyt sitä ja sitä.”
Kurikan jättiä naurattaa.
”Se on kuule uskomatonta. Mä hautahan sen vien.”
Pitkä-Jussi, kansanedustaja liituraidassa, palaa muistoissaan helmikuun 17. päivään vuonna 1980, Lake Placidin olympialaisten 15 kilometrin hiihtoon, ja silmiin syttyy tuike. Tarina Suomen kansan muistiin jääneestä sadasosasta on kuulemisen arvoinen.
”Aurinko paistoi ja oli noin kakskymmentä pakkasta. Larut oli loistavassa kunnossa. Mulla oli kaks lempikeliä, vesikeli oli tietysti numero ykkönen, mutta sitten oli oikein kova pakkanen, että latu oli kuin rautatietä. Ja tottakai heti aamusta kun heräs ja teki aamulenkin, oli valtavan hyvä viilinki, raikas ja kuulakas ilma, jotta tänä pänä rysähtää”, Mietaa aloittaa.
Eteläpohjalainen puheenparsi on herkullista – se kirjataan eduskunnan pöytäkirjoihinkin alkuperäisessä asussaan.
”Siinä sitte käytihin verryttelemässä niinku itte kullakin ne verryttelyt omahan tahtihin suoritetahan, ja sitte se loppu orotus, kymmenen–viistoista minuuttia vain sitte niinku henkisesti lataurutahan ja hissutellahan ja orotellahan, että saa pukia ittensä ja leimata suksen ja lähtiä ku lintu oksalta.”
Ja niin Juha Mieto lähtikin. 197-senttinen mies porhalsi parta kuurassa ylivoimaisesti muita nopeampana. Kukaan ei kuvaa menoa paremmin kuin selostajalegenda, puhetaiteilija Paavo Noponen, joka aisaparinsa Voitto Raatikaisen kanssa seurasi kilpailua Yleisradion leivissä.
”Ja siellä tulee Kurikan jättiläinen. Hän painaa kyllä kuin Lemminkäinen muinoin hirvenhiihdossaan, niin että tuli suihkii suksenpäistä ja savu sauvojen nenistä. Hän ohittaa kuin höyryjyrä ulkopuolella hiihtäviä ja lähestyy maalialuetta. Hopeamitali on varma, kultamitali sormenpäissä. Upeasti kirii, niin on Kurikan jätti maalissa – nyt! 41.57,64.”
Takaa tuli uhkaaja
Takaa oli tulossa enää yksi uhkaaja. Ruotsin Thomas Wassberg hiihti koko ajan pari–kolme sekuntia nopeammin kuin Mieto, joka repi eron olemattomiin vasta loppukirillään.
Pitkä-Jussi, kuuraparta, tuiskutukka, puhalsi maalissa mehulasi kourassaan ja seurasi näyttötaululta ruotsalaisen tuloa.
”Suomen toivo kiihtyy! Sittenkin meille taitaa tulla kultamitali! Enää 80 metriä! Sieltä hän tulee, mutta Mieto voittaa! Pitkä-Jussi on tehnyt sen, mitä häneltä odotettiin”, Paavo Noponen nosti volyymia.
Sitten muuttui ääni kellossa.
”Wassberg meni ykköseksi! Yhdellä sadasosalla! Tämä on jo kohtalon ivaa! 41.57,63. Kulta on mennyt Ruotsiin Thomas Wassbergille”, hän vaikeroi.
”Mä muistan elämäni elävästi sen, että sama sekunti oli jo kun mulla, ja mä aattelin että voitto tuloo ku kello käy. Mutta vielä kerkes pysähtymähän hänen eduksi sadasosalla”, Mieto sanoo.
Pitkä-Jussi kokosi itsensä, käveli Wassbergin luo, taputti ruotsalaista selkään ja paiskasi kättä.
”Sen jälkeen sitte halusin ennen kansainvälisen lehdistön etehen menoa mennä rauhottumahan mehtään, koska mun mielestä se oli sen hetken arvoonen, jotta siellä ajatukset vähä tuli oikiahan järjestykseen. Ja mä muistan aina, yks neuvostoliittolainen naishiihtäjä, oikein nätti tumma nainen, se tuli kaulahan ja itki, tuli sellanen mukava tunne siitä osotuksesta. Enkä mä oikein muista sen nimiäkään”, Mieto hymyilee.
"Ei Wassbergin syy"
Toimittajien edessä Mieto muistaa esiintyneensä ”kuin mies konsanaan”. Karttunut ikä oli tehnyt tehtävänsä. Kahdeksan vuotta aiemmin Sapporon olympialaisissa hän hävisi pronssimitalin samalla matkalla kuudella sadasosalla.
”Sillon nuoresta miehestä tuntu ettei housuihin mahru”, Mieto hymähtää.
”Eihän se Wassbergin syy ollu, että se voitti mun sarasosalla. Ajattele miltä hänestä ois tuntunu, jos mä olisin keksiny selityksiä. Mä olisin jopa loukannu voittajaa. Nyt ku silloin tällöin joskus aina tavatahan, hyvät päivät toivotetahan, niin se on aitoa.”
Sadasosa teki Miedosta lopullisesti suomalaisten mielissä rakastetun kovan onnen soturin, Sapporon kuuden sadasosan tappion ja Falunin vuoden 1974 MM-kisojen puusuksiselkkauksen jälkeen. Elämänsä kunnossa ollut Mieto jäi vesikelillä – sillä mieluisimmalla – hiihdetyllä 30 kilometrillä hopealle puusuksillaan, joista hän ei luopunut kuuliaisuudesta suksitalliaan kohtaan. Ruotsin Thomas Magnusson sujutteli maailmanmestariksi kauden uutuuksilla, lasikuitusuksilla.
”Kun vielä oli Falunissa se suksiepisori, sitä jollakin lailla ajatteli, että näinhän siinä piti käydä. Jotta hilikulla on ollu monta kertaa. On vähän niinku ei-onnellisten tähtien alla syntyny.”
Voihan olla niinkin, että juuri katkerat tappiot tekivät Miedosta koko kansan Mietaan. Ilman yhtäkään henkilökohtaista arvokisakultaa moni hiihtäjä on hiljaa unohdettu.
Paavo Noponen ainakin oli sitä mieltä.
”Niin on ollut, ja tulee aina olemaan, että kuuluisan miehen nimi mainitaan kuin tulta iskevän pitkäisen salaman ja sitä seuraavan ukkosenjyrinän vavahtelevan kumun saattamana vielä hänen mainetekojensa jälkeenkin. Jokapäiväisen elämän kehyksistä poiketen hän on suorittanut jotakin kohahduttavaa, kiehtovaa, uutta nuorisoa intouttavaa. Juha Mieto, Kurikan jättiläinen, kuuluu näihin suuriin hahmoihin, jäljellejääjiin Suomen hiihdon historiassa.”
”Vain sekunnin sadasosa erotti hänet kultamitalista tänään, mutta uskoisin, että se riittää Suomen kansalle osoitukseksi siitä, että hänellä on ainoastaan huono onni ollut monta kertaa. Jostakin syystä onnetar on ollut hänelle hiukan katkera. Kyllä tämä on kaikkien aikojen olympiahistoriaan jäävä”, legenda päätteli lähetystä Lake Placidista.
”Ehkä se niinkun tunteisiin vetoaa enemmän tällanen”, Mieto miettii.
”Mää oon joskus vitsaillu, että kaippa se yläilimojen ihiminen on antanu murheita vähä enemmän niille, jokka sen jaksaa kantaa. En mä tiiä onko näillä asioilla mitää tekemistä, mutta joskus tulee vähän pohdittua vilosoohvisesti”, hän sanoo silmät sirrillään.
Sadasosat poistettiin
Kohutappion jälkeen katsottiin viisaimmaksi lakaista sadasosat historiaan hiihdon ajanotosta.
Miedon mielestä ei olisi pitänyt.
”Eikö urheilus oo suola se, että pistetään miehet ja naiset järjestyksehen”, hän kysyy.
Ja kun olympialaduilla taas hiihdetään helmikuussa Vancouverissa, juokaleet alkavat soitella kiihtyvällä tahdilla. Niin käy aina, kun kansa kokoontuu seuraamaan isoja kisoja baareihin kotisohvien kisastudioihin.
Yksi niistä harvoista, joilla ei ole mitään hampaankolossa, on Mieto itse.
”Ei mulla oo jääny kaivamahan se sarasosa millään lailla. Ei millään lailla”, hän vakuuttaa.
”Urheilukin on kuitenkin vain leikkiä, vaikka se on totista totta. Ehkä se oli sillon vielä huumorintajusempaa kun tänä päivänä, kun sillon ei ollu kysymys, jotta kuka siitä muutamas vuores tienaa jopa eläkerahansa. Sen osas ottaa sillä lailla, että siinä oli jotaki sellasta hirtehishuumoria matkassa. Toloppien välissä taisteltihin ja oltihin jopa julumia, mutta kun kisa oli ohi, oltihin yhtä perhettä.”