Kemin kaupunginteatteri jos mikä voisi tuoreeltaan ottaa kantaa pohjoisen Ikea-ilmiöön.
Vahinko vaan, Ikeasta ei näy jälkeäkään näytelmässä, jossa ihmisen avuttomuuden ja eksyksissä olon tilaa symboloi kirjahylly, jota ei saada koottua.
Teatteri heittää tietoisesti tai ajattelemattomasti pyyhkeen kehään.
Jos teatterilta Ikea-turismin myötä odotetaan Ikea-teatteria, tässä olisi ollut ainutkertainen mahdollisuus reagoida ja kommentoida.
Markku Hernetkosken lavastuksessa ei ole viitettäkään Ingvar Kampradin putiikin tuoteperheisiin.
Eikä tekstin tasolla ole edes vaihdettu Lundiaa Ikea-hyllyköksi. Tämän voisi jo tulkita passiivisuudeksi ja välinpitämättömyydeksi. Eikö teatteri tahdo olla ajan tasalla?
Ikea ihastuttaa ja vihastuttaa. Jyväskylän yliopistosta, nykykulttuurin tutkimuskeskuksen puolelta ilmestyi aivan äskettäin Hanna Lindbergin tutkimus Vastakohtien Ikea, jossa tarkastellaan ristiriitoja, jotka syntyvät, kun Ikean 1900-luvun ruotsalaista kansankotiyhteiskuntaa heijastava ideologia kohtaa 2000-luvun globaalin todellisuuden.
Siitä olisi saanut iskevää täytettä ja paikallista päivitystä Juha Lehtolan 1990-luvulla teatterikouluaikanaan kirjoittamaan, väljästi Helsinkiin sijoittuvaan surumieliseen komediaan.
Mikäli omat lihakset eivät tunnu riittäviltä, teksti olisi voitu teroittaa, päivittää ja paikantaa uudelleen yhdessä Lehtolan kanssa.
Vai onko niin, että mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta.
Lehtolan absurdi ja syvälle ihmisen sisimpiin pyrkivä teksti on nimenomaan absurdiudessaan ja ristiin puhunnassa ollut vaikea pala ohjaaja Jouni Hentulle.
Henttu ei saa useamman hengen kohtauksia syttymään, syvenemään, paljastumaan ja puhkeamaan.
Lehtolan henkilöt ovat eksyksissä itse kukin suunnallaan. Esitys ei kasva tragikomediaksi, kun kompassineula heiluu holtittomasti eikä ohjaaja itse pysy kartalla.
Tietty rajattomuus tai rajojen rikkominen näkyy siinä, että henkilöt "ilmestyvät" paikalle ja kulkevat usein "seinien läpi". Kolhot pallokuvioiset kulissit ja Pink Floyd -leike viestittävät kesyä psykedeliaa ja progressiivisuutta.
Roolisuorituksissa on hienoja läikähdyksiä. Näyttelijät panevat annetuissa olosuhteissa parastaan. Sillä puolella ei ole valittamista.
Etenkin Kimmo Tuppurainen sydänsairaana isänä alun haahuilujen jälkeen, Sirpa Filppa lähes näkymättömäksi alistuvana äitinä ja Anna-Riikka Rajanen läheisriippuvaisena lääkärityttöystävänä ansaitsivat aplodit.
Kaikki eivät onnistu olemaan yhtä tosia. Huumori, sääli ja altistuminen saavat alkunsa siitä, kun toinen on tarpeeksi tosissaan.
Lehtolan näytelmässä ihminen pyrkii nauramaan itselleen, mutta se on hiljaista itkua.
Tämän puolen Kemin tiimi saa esille: kauheasti naurattaa, mutta kukaan ei tiedä miksi.
Syvyys ja keveys eivät ole toisiaan pois sulkevia.
Yleisöä ei kauheasti naurata. Miksi?