Pääkirjoitus

Ikävä totuus tapaa olla parantavin – Siksi myös suomalaisten tekemät sotarikokset pitää tuoda julki

Suomalaisten sotilaiden toiminta Saksan SS-joukoissa ei ole historiamme kunniakkaimpia sivuja.

-
Kuva: Hummel

Suomalaisten sotilaiden toiminta Saksan SS-joukoissa ei ole historiamme kunniakkaimpia sivuja. On kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että menneisyyden synkätkin sivut valotetaan.

Suomen tarina viime sodissa oli kertomus selviytymisestä aggressiivisen ja laajentumishaluisen suurvallan naapurissa. Sotien olennaisin lopputulos oli itsenäisyyden säilyminen.

Sota on kuitenkin tuskin koskaan siinä mielessä mustavalkoista, että toinen puoli edustaisi puhdasta sankaruutta ja toinen silkkaa pahuutta. Yksinkertaistetut tulkinnat ovat yleensä käytössä maissa, joissa historian tutkimus on osa valtion propagandakoneistoa.

Perjantaina Helsingissä julkistettiin Kansallisarkiston tutkimus suomalaisten SS-miesten osallistumisesta juutalaisten ja sotavankien surmaamiseen vuosina 1941–43. Yhteensä 1 408 suomalaista palveli ulkomaisista vapaaehtoisista koostuneessa natsi-Saksan Waffen SS-Wiking-divisioonassa. Nämä suomalaiset osallistuivat saksalaisten hyökkäykseen Neuvostoliittoon.

Tutkimuksen teon lähtökohtana oli pyyntö, joka tuli Suomelle sotarikollisia jäljittävästä Simon Wiesenthal -keskuksesta. Yhtenä taustasyynä oli suomalaisen vapaaehtoisen sodan ajan kirje, joka osoitti innostusta juutalaisten surmaamiseen.

Yli 200-sivuinen selvitys toi julki sekä raskauttavia että joitakin huojentavia tietoja. Edellisiin kuuluu se, että suomalaiset todennäköisesti osallistuivat osana SS-joukkoaan juutalaisten, muiden siviilien ja sotavankien surmiin. Tarkempia yksityiskohtia ei tutkimusaineistosta juurikaan pystytty saamaan selville.

Tietoa osallisuudesta surmiin ei voi pitää yllätyksenä. Sotilailla ei tapaa olla mahdollisuutta valikoida sodassa tehtäviään.

Tällä perusteella siviilien surmia ei kuitenkaan voi pestä puhtaaksi. Raakuuksiin osallistunut suomalainen sotilas ei myöskään ollut yhtään sen viattomampi kuin saksalainenkaan.

Tutkimuksen keskeistä aineistoa olivat suomalaisten päiväkirjat, joita oli käytettävissä 76. Merkillepantavaa on, että juutalaisvastaisuutta tuli vastaan vain muutamissa päiväkirjoissa.

Paljon enemmän löytyi kriittisiä kommentteja juutalaisten julmasta kohtelusta. Suomalaiset vapaaehtoiset näyttävät lähteneen liikkeelle kouluttautuakseen ja voidakseen myöhemmin olla edistämässä suur-Suomea.

Suomalaisten lähdölle SS-joukkoihin oli myös valtiojohdon ja sotilasjohdon hyväksyntä. Silti tämäkään ei tee siviileihin ja sotavankeihin kohdistuneita raakuuksia yhtään jalommiksi. Surmatun siviilin kannalta surmaajan motiivi on yhdentekevä.

Tiedotsuomalaisten tekemistä sotarikoksista, oli niitä paljon tai vähän, on tärkeää saada julki. Meillä sisällissodan pimeimmistäkin tapahtumista on kyetty luomaan tutkijoiden kesken tarkka kokonaiskuva. Se on hyvä, vaikka synkän totuuden kuuleminen tuntuu pahalta.

Koko kuvan myös viime sotien ajasta on tärkeää tulla julki, eikä vain siksi, että totuudella on itseisarvonsa. Kipupisteiden avaaminen ja tarkan näkymän rakentaminen historiasta mahdollistaa menneistä virheistä oppimisen. Samoin se on välttämätön edellytys haavojen parantumiselle.