Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.
Suomalaisten ikääntyminen tuo mukanaan lukuisia haasteita. Työikäisten joukko alkaa supistua jo parin vuoden kuluttua. Ellei ihmeitä tapahdu, myös työvoiman määrä vähenee ennen pitkää. Koska talouskasvu syntyy työpanoksen määrästä ja työn tuottavuuden noususta, tämä tietää sitä, että talouskasvu hidastuu vääjäämättä.
Valtion ja kuntien talous joutuu koetukselle, kun eläke- ja hoivamenot alkavat kasvaa. On laskettu, että ikäsidonnaiset menot nousevat parissa vuosikymmenessä lähes viisi prosenttiyksikköä suhteessa työssä olevien aikaansaamaan arvonlisäykseen eli bruttokansantuotteeseen.
Kun palkkasumma on noin 40 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työtulojen osuus on noin puolet kaikista verotuloista - mukaan lukien sosiaaliturvamaksut - voi helposti nähdä, että erityisesti palkansaajien verotusta joudutaan tulevaisuudessa kiristämään, ellei mitään tehdä. Puhutaan parin prosentin kestävyysvajeesta. Se tarkoittaa sitä, että veroasteen tulisi nousta tällä määrällä jo nyt, jotta kasvaviin menopaineisiin voitaisiin varautua.
Helppoja ratkaisuja näihin ongelmiin ei ole.
Tuottavuus kasvaa varmasti tulevaisuudessakin. Se on myös välttämätöntä, sillä muuta tietä kansakunnan vaurastumiseen ei ole.
Tuottavuuden kasvuvauhdin nostaminen menneeseen verrattuna taas on helpommin sanottu kuin tehty. Sitä paitsi tuottavuuden kasvun vauhdittuminenkaan ei olennaisesti helpota ikäsidonnaisten menojen kasvun rahoitusongelmaa. Nopeampi tuottavuuden kasvu nostaa palkkoja ja siten niihin perustuvia tulevien eläkkeiden määrää. Kun tuottavuus kasvaa nopeasti, myös julkisten menojen kasvu kiihtyy, koska myös julkisten alojen palkat nousevat muiden palkkojen tahdissa.
Syntyvyyden lisääntyminen voi olla monesta syystä toivottavaa, mutta sekään ei tuo suurta helpotusta eläkkeiden ja hoivamenojen rahoittamiseen. Ensinnäkin kestää aikansa ennen kuin uudet ikäluokat siirtyvät työelämään ja siten kasvattamaan veropohjaa.
Sitä paitsi uudet ikäluokat todennäköisesti elävät meitäkin pitempään. Siitä seuraa, että nykyisen kaltaisilla etuuksilla ja työurien pituuksilla uudet ikäluokat saisivat koko elinkaarensa aikana enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. He toisin sanoen saisivat yhteiskunnalta enemmän rahaa kuin maksavat.
Maahanmuuttajat ovat tervetulleita helpottamaan polttavaa työvoimapulaa. Maahanmuutto ei kuitenkaan voi olla ratkaisu kestävyysvajeen poistamiseen paitsi siinä tapauksessa, että kaikki maahanmuuttajat ovat nuoria, koulutettuja, kielitaitoisia ja työhaluisia. Vain tällaiset maahanmuuttajat maksavat nykyjärjestelmässä elinkaarensa aikana enemmän veroja kuin saavat tulonsiirtoja.
Onko sitten tyydyttävä siihen, että viime käden ratkaisuksi jää verojen ja maksujen korotus? Tässä on yksi suuri pulma. Kireämpi verotus kannustaa vähentämään työntekoa ja nostaa vapaa-ajan arvoa. Se lyö myös korvalle mahdollisuutta saada lisää nuoria ja koulutettuja maahanmuuttajia. Vastaavasti se kannustaa suomalaisia koulutettuja ja kielitaitoisia ihmisiä siirtymään alemman verotuksen maihin.
On kuitenkin olemassa kaksi takuuvarmaa keinoa, jolla ikäsidonnaisten menojen kasvun aiheuttamaa rahoitusongelmaa voitaisiin olennaisesti lieventää. Yksi on työllisyysasteen nosto, toinen on tuottavuuden kohottaminen julkisessa palvelutuotannossa.
Parhaassa työiässä olevien työllisyysaste ei voi kovin paljon nousta. Sitä vastoin ikäjakauman nuoremmassa ja vanhemmassa päässä työssäkäynti voisi lisääntyä hyvinkin paljon. Ilahduttava tieto on se, että yli 55-vuotiaat ovat viime vuosina pysyneet työelämässä selvästi aikaisempaa enemmän. Sitä vastoin nuorten siirtyminen työelämään kestää meillä poikkeuksellisen pitkään. Houkutus vapaavuosien käyttöön ja opintojen venyttämiseen on liian suuri.
Julkisten palvelujen tuottavuutta on tunnetusti vaikea mitata. Parhaalla asiantuntemuksella laaditut tilastot kertovat melko lohdutonta kieltä. Tuottavuus on kymmenen viime vuoden aikana enimmäkseen laskenut.
Ei voi olla niin, etteikö tuottavuuden nousua voisi nopeuttaa myös julkisilla aloilla. Parin viime vuoden kokemus antaa viitteitä siitä, että kehitys saattaa olla jo kääntymässä parempaan suuntaan.
Tuottavuuden kasvu julkisessa toiminnassa on sitä tärkeämpää, mitä nopeammin tuottavuus kasvaa yksityisillä toimialoilla. Mitä suurempi on ero tuottavuuden kasvussa yksityisen ja julkisen sektorin välillä, sitä suurempi on julkisen toiminnan kustannusrasitus veronmaksajille. Koska yksityisten alojen tuottavuuskehitys määrittelee palkkojen nousutahdin, niin julkisten alojen palkat seuraavat perässä, vaikka korotuksia ei olisikaan tuottavuuden nousulla ansaittu.
Vaikka nopea tuottavuuden kasvu yksityisillä toimialoilla ei sellaisenaan ratkaisekaan ikäsidonnaisten menojen kasvun synnyttämää rahoitusongelmaa, se on kuitenkin elinehto sille, että tehdyistä sitoumuksista ylipäänsä voidaan edes yrittää pitää kiinni. Matala tuottavuuden kasvu yhdistettynä vähenevään työvoimaan merkitsisi lähellä nollaa olevaa pitkän ajan talouskasvua. Mikäli tämä olisi tulevaisuuden näköala, kannustimet yrittämiseen ja investointeihin katoisivat saman siliän tien.