Iijoki virtaa vuolaana, ruskeana kylän halki. Rantalepikot ja -metsät näyttävät joelta päin jylhiltä. Tiirat tappelevat Kirkkosaaren vieressä pikkukaloista. Aallot liplattavat kunnantalon laiturissa kelluvien veneiden kylkiin.
On oikea hetki kysyä joesta.
"Meillä on rakkaussuhde", Alarannan Pikkumökintiellä asuva Pauli Paaso naurahtaa. Vastaus tulee miettimättä.
"Iiläiset sanovat, että täällä pärjää, kun on jalat jokkeen päin. Joki on antanut ihmisille elantoa monin tavoin. Siksi esimerkiksi maatalous on jäänyt vaatimattomaksi jokivarsiviljelyksi. Pikkumökkiläisiä on paljon."
Jo eläkepäiviään viettävä voimalaitoksen käyttöpäivystäjä tuntee joen, sillä hän on asunut sen varrella koko elämänsä. Lapsena Iin Asemakylässä, nuorena miehenä Yli-Iin Haapakoskella, vanhempana Iin Raasakassa ja Alarannalla.
Samea vesi nostattaa miehessä katkeruutta, jopa vihaa.
"Keväällä Iijoen edustalta meressä lilluu monen kilometrin mutavelli. Kalat menevät pöljiksi, kun niiden pitäisi suunnistaa kotijokeensa. Raasakan kalanviljelylaitoksessa poikasiksi kasvaneita Iijoen lohia saadaan parhaiten joen pohjoispuolelta, Laitakarin seuduilta."
Vesi on mutaisinta tulva-aikaan keväällä. Pahinta on, että juuri silloin lohet etsivät kiihkeäsilmäisesti kaveria ja suvunjatkopaikkaa.
Iijoen lohen perimä on uhattuna.
Paason oikea käsi naputtaa veneen istuinta kun hän etsii syyllistä joen tilalle. Osoite on selvä: Vapo, turveteollisuus. Hän on omin silmin nähnyt, miten vesi on samentunut koko ajan, kun turvetta on nostettu Iijoen yläjuoksulta.
Pudasjärven turve poltetaan Oulussa, mutta turvesoiden haitat tulevat Iijokea pitkin alapuolisten Iin ja Yli-Iin asukkaiden niskaan.
"Hei, mikä on oululaisten vastuu? Yhä useammin käyttäjät maksavat ympäristöhaitat", entinen kunnallispoliitikko ei malta olla heittämättä. "Miksei turpeen käyttäjälle laiteta laskua ja panna rahoja joen kunnon parantamiseen?"
Paaso tiukentaisi turveyhtiöiden määräyksiä. Tulvavedet huuhtovat humuksen turvetyömaiden saostusaltaista pois. Vesi samenee. Hän ei usko maatalouden saastuttavan vettä paljon, koska tilat ovat pieniä ja viljelijöitä on vähän.
Sotilaat miehittivät kotirannan
Pauli Paason ensimmäiset muistikuvat Iijoesta ovat Lapin sodan alusta. Hän muistaa sotilaat: Rautatiesillan lähelle kotia molemmin puolin jokea asettuneet pelottavat miehet aseineen, eteläpuolella suomalaiset ja pohjoispuolella saksalaiset.
2,5-vuotias Pauli lähti kiireesti isonsiskon käsipuolessa evakkoon Paavolaan.
Itketti. Kaksi vanhinta sisarusta veivät kaksi lehmän kantturaa turvaan korpeen suoniitylle. He asuivat siellä yökunnissa pahimman ajan. Kun pikkupoika palasi evakosta parin viikon päästä, muistiin tallentui hämärästi romua ja riippuvia sillanosia.
Pauli Paason setä oli todennäköisesti sillan räjäytyksen ainoa kuolonuhri. 18-vuotias Viljo Paaso ajoi kaikessa rauhassa topparoikan mukana sillan tuhoa seuraavana keväänä resiinalla uutta siltaa pitkin. Samaan aikaan purettiin koskessa puusumaa ja se sai pohjaan jääneen pommin räjähtämään. Siltapilareita vasten ruuhkautuneesta puusumasta lensi pölli yläsillalle ja osui suoraan nuoren miehen ohimoon. Viljo Paaso menehtyi välittömästi. Pari muuta topparoikan jäsentä loukkaantui.
Lapset etsivät vääränmerkkisiä
Kymmenvuotiaan, isokokoisen pojan piti valehdella ikänsä päästäkseen uittoon Iijoen erottelutyömaalle. Arkipäivinä töissä kului kymmenen ja lauantaina viisi tuntia.
Paaso tienasi leipää erottelussa vääränmerkkisenä. Hän etsi puita vääristä, toisten yhtiöiden luikuista. Uittoyhdistys ei vielä silloin keksinyt, että erottelu voidaan tehdä paljon kätevämmin siten, että alajuoksulle tulleet puut jaetaan yhtiöille samassa suhteessa, kun niitä pantiin yläjuoksulla veteen. Joka ainoasta puusta etsittiin yhtiön leima.
Seuraavasta kesästä lähtien hän oli vonkamiehenä, Kalle Päätalon kirjoista tutuksi tulleessa työssä, jokivarressa. Porukka rakensi koskiin pukituksia jotta puu saatiin huilaamaan. Usein tuli ruuhka. Koko joki tukkeutui. Työ oli vaarallista.
Uitto kesti seitsemän kesää. Vuosikymmeniä myöhemmin Pauli Paaso taisteli kunnanhallituksen puheenjohtajana viimeisen kerran Iijoen uiton jatkumisen puolesta. Uitto loppui, sillä puuta ei riittänyt tarpeeksi alajuoksulle. Kemijärven sellutehdas tarvitsi raaka-aineensa. Parhaimmillaan uitto ja Röytän sataman puutavaran lastaus antoivat leipää jopa tuhannelle.
Tavallinen mökkiläinen ei päässyt nauttimaan joen parhaista antimista, lohista, sillä vesioikeuksien omistajat päättivät kalastuksesta.
"Ostolohi oli aivan liian kallista, köyhät pystyivät joskus ostamaan ruotoja lohikellarista", Paaso muistelee.
Vielä 1980-luvun alkupuolella kymmenen kilon juhannuslohi maksoi Paason viikon palkan. "Ja kalan myyjä ilkesi vielä kysyä, että entäs muovikassin hinta", mies tuhahtaa.
Lohi rahdattiin Ouluun. Vesioikeuksia omistamattomat mökkiläiset kalastivat salaa. He saattoivat lipota koko talven siiat syyspimeillä, "perävilkkasilla" poliisien kanssa. Joku jäi joskus kiinni, mutta poliisien oli vaikea napata kalastajia, jotka tunsivat maastot ja virrat tarkasti.
Salakalastajat saattoivat jäädä akanvirtaan, ja poliisit livahtivat ohi. Lapset auttoivat vilkuttelemalla rannalta valomerkkejä poliisien ilmestyessä paikalle.
Luokkaerot olivat suuret
Pauli oli Paason perheen lapsista toiseksi nuorin. Hän sai 12 sisaruksen parvesta ainoana käydä keskikoulun.
Se sai riittää, sillä isäukko pelkäsi, että liikaa koulutetusta pojasta tulee laiska porvari. Isä - ja suurin osa iiläisistä - vihasi herroja ja porvareita. Tämä ei ole mikään ihme, sillä kahden kirjaimen kunnassa erotettiin 1930-luvulla kaikki vasemmistolaisesti ajatelleet valtuutetut. Jopa vaaliluetteloista poistettiin sellaisten nimet, joiden kuviteltiin äänestäneen vasemmistolaisia.
"Isäni joutui myöhemmin anomaan äänioikeuttaan takaisin", Paaso puuskahtaa. Hänen valintansa oli selvä. Siitä pitivät huolen jo lapsena käydyt monet tappelut "kommunistin penikkana".
Pauli Paaso meni Pohjolan Voimaan kaksikymppisenä, ensin Kemin Isohaaraan kunnostamaan kytkinkenttää, sitten Yli-Iin Haapakosken voimalaitostyömaalle. Hän sai asentajan oikeudet ja pääsi käyttöpäivystäjäksi ensin Haapakoskelle, myöhemmin joen alimpaan voimalaitokseen, Iin Raasakkaan, johon keskitettiin Iijoen voimalaitosten valvonta.
Kollajan allas pitäisi rakentaa
30 vuotta yhtiön teknisten luottamusmiehenä ollut Paaso muistaa hyvin 1970-luvulla seitsemän viikkoa kestäneen sähkölakon. Hän oli tulossa neuvotteluista Helsingissä, kun liitosta soitettiin perään, että Iijoelle pitää ilmoittaa, että koneet on seisotettava heti, sillä aamulla poliisit ovat voimalaitoksilla.
Paaso soitti voimalaitokselle ja koneet pysäytettiin. Hässäkkä oli kova. Insinööreillä meni pitkään, ennen kuin sampo pyöri taas.
Pauli Paaso rakentaisi Kollajan altaan, ja olisi rakentanut sen jo vuosikymmeniä sitten. Hän uskoo, että se parantaisi Iijoen veden laatua. "Jos allas rakennettaisiin, eivät turvetyömaiden moskat hulahtaisi keväällä Iijokeen."
Iijoen jatkorakentamisen estänyt koskilaki suututti aikoinaan Paason niin perin juurin, että hän jätti koko politiikan. Hän erosi kommunistisesta puolueesta. "Sain tarpeekseni, kun viherpiipertäjät veivät SKDL:n. Työ kuitattiin yhdellä lailla."
Ei hän aivan kokonaan jättänyt politiikkaa, koska kirjoittelee usein lehtiin Iin kunnan asioista.
Viimeksi hän puolusti kunnan "kruununkalleuksia" eli 5,6 prosentin osuuksia Raasakan ja Pahkakosken voimalaitoksista.
Paason ääni särkyy, kun hän kiihtyy.
"Osuuksien myynti olisi suurinta hölmöyttä. Ajatelkaa ilmastonmuutoksen asettamia vaatimuksia. Omaa energiaa omistavien yhteisöjen ei missään tapauksessa tulisi luopua niistä, vaan pikemminkin lisätä osuuksiaan. Onneksi kunnan johto näyttää tulevan järkiinsä, koska nyt vähään aikaan ei myynnistä ole kuulunut mitään."
Mies on laskenut, että Iin energialaitos tuottaa omistajalleen enemmän asukasta kohden kuin Oulun vastaava rahasampo. Mutta joki on muuttunut leiväntuojasta vapaa-ajan- ja virkistyskäyttöpaikaksi.
"Siksi veden laatu on ensisijaisen tärkeää", mies muistuttaa.
Vene rantautuu.
Paaso nostaa vedestä ruohoa. Siitä roikkuu vihreää limaa. Paljon.