Sitä voisi ajatella, että Kainuussa kasvanut olisi taipuvainen näkemään Suomen yksivärisenä ja homogeenisenä, ja Euroopankin kaukaisena.
Itärajan ja sotamuistojen tuntumassa kasvaneelle rajat ovat kuitenkin huokoisia. Suomussalmi on rajapitäjä, jonka itäisissä kylissä vanhat polut ylittävät karttaa piirretyt viivat. Ihmisten elämä ei ole koskaan asettunut suoraviivaisesti kansallisvaltioihin, vaan kauppa, sukulaissuhteet, uteliaisuus, hätä tai rakkaus ovat aina kuljettaneet ihmisiä yli rajojen.
Meissä virtaa monenlaista verta, ja se on rikkaus. Kun Raatteen tie sijaitsee kotipitäjässä, ei sodan inhimillistä tragediaa voi ohittaa. Kun rajoja joudutaan puolustamaan, maksetaan siitä aina käsittämätön hinta.
Rajojen ylittäminen ja sodan välttäminen on eurooppalaisuuden ytimessä ja muodostaa myös oman Eurooppa-näkemykseni ytimen. Euroopan kansat ja kansallisvaltiot ovat iloisesti toistensa kanssa naimisissa, ovat aina olleet. Vähän raaputtamalla jokaisesta maasta löytyy monta kerrosta kieliä ja historiaa, niin veristä kuin rauhanomaistakin.
Euroopan unioni on perustettu tälle tietämykselle. Se eurooppalaisten valtioiden liitto, jonka me tänä päivänä tunnemme Euroopan Unionina, perustettiin sotien jälkeen kuoleman, kärsimyksen ja valtavan tuhoamisvimman jäljiltä säilyneille Euroopan raunioille, sillä ajatuksella, että ei koskaan enää sotaa.
Rauhanaika on ollut niin pitkä, että tämä ajatus tuntuu painuneen turhankin kauas eurooppalaisten päättäjien ja kansojen keskuudessa. Kainuussa sodan muisto elää.
Juuri nyt Euroopan tulevaisuutta on vaikea nähdä muutamia kuukausia, parhaimmillaan paria vuotta pidemmälle. Keskustelua aiheesta käydään Euroopan parlamentissa kuitenkin joka viikko, sillä – toisin kuin voisi luulla – Euroopan unionin suuntaa ei rakenneta vain huippukokouksissa tai valtioiden pääministerien keskusteluissa. Parlamentin sisällä Euroopan unionin tarkoitusta etsitään jokaikisessä neuvottelussa, valiokuntatapaamisessa ja äänestyksessä, joka päivä.
Sadat kansan suoraan valitsemat poliitikot joutuvat parlamentissa joka päivä pohtimaan, ketä ja kenen ääntä he toimissansa edustavat, ja minkälaista Eurooppaa valinnoillaan edistävät.
Me voimme etsiä yhteisymmärrystä tai tarkoituksella konfliktia. Me voimme pitää kiinni oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista ja demokraattisesta päätöksenteosta – tai yrittää löytää teitä kiertää näitä. Faktat voi tunnustaa tai hylätä; sanat ja teot voivat seurata toisiaan tai kulkea aivan eri suuntiin.
Euroopan Unioni on kaukana täydellisestä. Olen itse äänekkäästi kritisoinut sen demokratiavajetta, elitismiä, liiallista talouskuria ja silmien tahallista sulkemista verokeinottelulta.
Samaan aikaan pidän hyvin huolestuttavana sitä kehitystä, joka johti Brittien brexit-äänestykseen ja tämän päivän sekasotkuiseen eron odotteluun.
Brexit-äänestykseen huipentui kehitys, johon EU:ssa, mukaan lukien Suomessa, ei ole pystytty vastaamaan: populismin ja kansallismielisyyden nousu. Jos joskus olikin vielä kyse lähinnä hauskoista, yksinkertaistavista sutkauksista, on samalla jalansijaa saanut pikkuhiljaa kasvava ja aggressiivisin äänenpainoin esiintyvä nationalismi.
Rauhan rakentaminen ja yhteisen hyvän etsiminen on antanut sijaa sisäänpäin käpertyvälle, kuvitteelliselle suuruudelle rakentuvalle kansallismielisyydelle.
Onko siitä seurannut koskaan mitään hyvää?
Tämä aika vaatii tarkkanäköisyyttä ja malttia. Kuinka me parhaiten vastustamme ennalta-arvaamattomia hallitsijoita, hyökkäyksiä tai sekasortoon tähtäävää vaikuttamista? Hätäistä päätöksentekoa ja ehdotuksia jotka eivät kestä perustuslaillista tarkastelua?
Meidän on pidettävä tiukasti kiinni laillisuudesta, demokratiasta ja ihmisyydestä. Yhdessä.
Jos Brexitistä ja Trumpin valinnasta on löydettävissä jotain hyvää, niin se on varmasti siinä poliittisessa yhteistyössä, joka voidaan löytää vasemmiston, keskustan ja oikeiston välille. Poliittiset laidat yhdistyvät taistelussa populismia ja sisäänpäin kääntyvää nationalismia vastaan.
Politiikassa ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä. Arvojaan ei tarvitse myydä toisin ajatteleville, mutta on hyvä kyetä yhdistämään voimansa. Me voimme nyt yhdistää voimamme sellaista ajattelua vastaan, joka haluaa jälleen kerran kirjoittaa maailmanhistoriaan luvun, jossa ihmisviha valtaa mielten lisäksi myös teot ja nostaa ihmiset toisiansa vastaan väkivaltaisiin konflikteihin.
Rauhan rakentaminen ja ihmisyyden turvaaminen myös päätöksenteossa voivat vielä yhdistää meitä poliittisia päätöksentekijöitä yli kaikkien rajojen. Siksi jokaisen historian muistavan poliitikon on ryhdyttävä rakentamaan uusia yhteistyön siltoja entisten polttamisen sijasta.
Merja Kyllönen on europarlamentaarikko (vas.) Suomussalmelta.