Journalistina iskee joskus epäusko, onko hommassa järkeä. Ymmärtääkö toimittajan työn väärin vai miksi politiikkaan pyrkivät, vallan kabinetteihin päässeet ja siellä viihtyvät ajattelevat meikäläisten tehtävistä eri tavalla kuin itse? Syytetään vääristelystä, ajojahdista, salaliitoista ja jopa poliittisista ruumiista.
Onneksi syyttävät mediaa, joten ei sitä kaikkeen ole syyllinen, sillä ylettömästi paisuneen median sisällöistä vain pikkuriikkinen syntyy ammattijournalistien työnä.
Mutta muljautetaanpa katse ylösalaisin.
Maan tapa vaalirahoituksessa näyttää asemoivan Suomen pitkälle Skandinaviasta. Elämme etäällä länsimaisesta demokratiasta, jonka ikiaikaiseen ytimeen kuuluu avoin julkinen keskustelu, sananvapaus.
Sananvapauden historiasta tulisi liian pitkä tarina. Ilmiön voi tiivistää kahteen sanaan: Oikeus tietää.
Sananvapauden perusta alkaa kansalaisen oikeudesta saada tietoa tärkeistä asioista. Toteutuiko tämä viime eduskuntavaaleissa? Äänestinkö lopulta epämääräistä kaupparatsua, jotain säätiötä tai ay-järjestöä, kun luulin äänestäneeni poliitikkoa?
Sananvapaus on ihmisen perusoikeus. Sitä testataan joka päivä, vaikkemme sitä välttämättä huomaa. Monessa valtiossa sananvapaus onnistuu kelpo tavalla, useassa jäädään puolitiehen. Joissakin ei haluta edes onnistua.
Sananvapaus nojaa arkisesti rehellisyyteen. Elämä ja onneksi myös ammattilaiset ovat opettaneet, että mitä rehellisemmin askaroi itsensä kanssa ja muiden seurassa, sitä paremmin voi. Salaileva sairastuu ja alkaa epäillä myös toisia. Epäily lisää kyräilyä, kyräily nakertaa luottamuksen ja tappaa rohkeuden.
Rehellisyyden säännöt pelaavat yhtälailla yhteiskunnassa. Terve yhteisö keskustelee salailematta yhteisistä asioista ennen kuin päättää niistä. Rakentava kritiikki kuuluu myös jälkipuintiin.
Poliittinen, oikeudellinen ja taloudellinen valta ohjaa usein näkymättömästi, vaikeasti hahmotettavilla rakennelmillaan kansalaisten elämää. Journalistien ammattirooliin kuuluu, että he auttavat ymmärtämään ja valvovat kriittisesti, miten valtaapitävät onnistuvat työssään meidän kaikkien hyväksi. Siksi journalismin pääaihe on politiikka eli demokratian toiminta. Journalistit käyttävät sananvapautta kansalaisten puolesta.
Kunhan valtiopäättäjien vaalirahoitukselle saadaan pelisäännöt, voisi siirtyä kuntatasolle. Liian usein mietityttää, tunteeko kunnanjohtaja julkisuuslain. Entä virkamiehet, puhumattakaan valtuutetuista? Miksi avoin etukäteiskeskustelu päätöksistä kuristuu erityisesti kunnissa, joita hallitsee yksi ryhmittymä?
Vaalirahoitus paljasti, että myös journalistit epäonnistuivat sananvapaustyössään. Politiikan toimittajat tiesivät rahoituskuviot ja lain porsaanreiän, mutta jättivät asian uutisoimatta.
Jälkeenpäin tuntuu irvokkaalta, miten iso työpanos ja huomio vaalienaikaisissa päivälehdissäkin kiinnitettiin esimerkiksi siihen, miltä ehdokkaiden julisteet näyttävät tai millaisia mielikuvia mainostoimistojen hallitsemat kampanjat luovat ehdokkaista.
Jospa politiikka valtaisi nyt politiikan ja poliitikot tekisivät politiikkaa. Julkisesti. Elämässä nimittäin ratkaisevat teot, eivät mielikuvat.
Myös journalistien tulee tehdä pesäero ostettuun julkisuuteen. Valtaapitävien ja yritysjohtajien kanssa saa ja pitää seurustella, mutta journalisti elää kiitollisuudenvelassa vain kansalaisille. Ihmisillä kun on oikeus tietää.
***
Hoi, nyt pitää varata paikka pikkujoululle! Jyväskylässä asuvien entisten oululaisten Rössypottu-porukka osaa välttää ruuhkat, sillä he kokoontuvat pikkujouluun perinteisesti jo tai vasta helmikuussa.