Vielä syyskuun on Prahan kaupunginkirjaston näyttelytiloissa esillä yksi kaikkien aikojen kunnianhimoisimmista valokuvanäyttelyistä. Kuvavalikoima Ihmiskehosta ja muista asioista, johon on koottu 57 nimekkäältä valokuvaajalta lähes 400 työtä, on poikkeuksellisen merkittävä dokumentti 1900-luvun saksalaisen valokuvataiteen ja samalla Saksan historiasta, sen politiikan ja kulttuurin levottomista tapahtumista viime vuosisadalla.
Ihmiskeho vastaan todellisuus
Kuitenkaan ei ole kyse tarkasta ajankuvasta tai aikalaisdokumentista. Näyttelyn kuraattori Klaus Honnef ei ole ottanut mukaan dokumentoivia reportaasikuvia. Siten näyttely on keskittynyt vain lavastettuihin kuviin, joilla on taiteellisia tavoitteita.
Neljää sukupolvea edustavien valokuvaajien erilaiset näkemykset ihmiskehosta muodostavat joukon subjektiivisia kertomuksia yhteiskunnasta, jossa he ovat eläneet.
"Huomatkaa, kuinka ihmiskeho vuosien varrella muuttuu keinotekoisemmaksi ja etääntyy todellisuudesta", Honnef analysoi.
Esimerkiksi Michael Rutzin viikonpäivien mukaan nimetyssä sarjassa, joka kuvaa erään toriaukeaman muutosta vuosituhannen vaihteessa, ihmishahmot hukkuvat vähitellen tavaranpaljouteen niin että he lopulta katoavat jäljettömiin.
Katsauksen viime vuosisadan saksalaisuuteen aloittavat 1920-luvun Weimarin tasavallassa eläneen August Sanderin kuvat.
Sanderin kuvien kääpiöt, sokeat lapset ja vajaamieliset samoin kuin toivonsa paremmasta tulevaisuudesta menettäneet opettajat ja notaarit todistavat saksalaisen yhteiskunnan syvästä depressiosta ensimmäisessä maailmansodassa kärsityn tappion jälkeen. Suvereenius on vaihtunut epävarmuuteen ja suruun.
Mutta Sander tallensi filmille myös varhaisten natsien kasvonpiirteitä, jotka kovuudellaan jo etukäteen ilmensivät tulevaa raakalaismaista hirmuhallintoa. Ei siis ollut lainkaan sattuma, että Sander joutui niiden taiteilijoiden listalle, joiden työt natsien valtaannousun jälkeen heitettiin heti tunkiolle.
Hitlerin hallinto alensi valokuvataiteen pelkän propagandan tasolle, ja tästä syystä kansallissosialistisen ajan työt eivät ole erityisen kiinnostavia. Natsiajan kuvaajia edustavat Max Ehlert, Leni Riefenstahl ja Herbert Tobias.
Ehlertin tutkielmat Nürnbergin puoluekokoukseen osallistuvien SS-miesten yöllisistä marsseista ovat pelkästään mahtipontisia ja banaaleja.
Onneksi Leni Riefenstahlin ottamissa urheilijoiden vartalokuvissa on säilynyt sisäinen jännite ja persoonallisen taiteellisen stilisoinnin idea. Nämä kuvat osoittavat, että edes liittoutuminen Hitlerin kanssa ei pystynyt tuhoamaan tämän surullisenkuuluisan elo- ja valokuvaajan taiteellista kykyä.
Herbert Tobiasin kuvat itärintamalta kertovat Kolmannen valtakunnan kurjuudesta: bunkkeita, liejua, syöpäläisiä ja nääntyneitä sotilaita.
Avantgardesta nykypäivään
Näyttelyn ehdottomasti kiinnostavinta antia on sotienvälisen ajan legendaaristen avantgardistien tuotanto: unkarilaisen Laszlo Moholy-Nagyen visuaaliset konstruktiot, itävaltalaisen Raoul Hausmannin funktionalistiset näkemykset tai Heinz Hajek-Halken alastonkuvat, joissa kauniit naishahmot esiintyvät epämääräisen, salaperäisen kaipuun kohteina.
Saksalaisen valokuvataiteen sodanjälkeisessä kehityksessä heijastuu sen suuntautuminen ja kosketus moderneihin taidevirtauksiin. Daniel Josefsohn lähestyy pop-artia ja Hilda ja Bernd Becher etsivät virikkeitä uudesta figuratiivisesta maalaustaiteesta.
Saksalainen sodanjälkeinen valokuvataide - muiden muassa Helmuth Newton - on saanut vaikutteita myös 60-luvun seksuaalivallankumouksesta. Uusimpiin virtauksiin ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös mediamaailma ja nykyajan postmoderni kaaos, jossa ihminen ja ihmiskeho menettävät yksilöllisyyttään yhä enenevässä määrin.
Näyttely "Ihmisen kehosta ja muista asioista - 20. vuosisadan saksalainen valokuvataide" Prahassa 28.9. saakka, Berliinissä 19.11.2003-16.2.2004, Moskovassa 15.3-15.4.2004 ja Bochumissa 8.5.-24.6.2004.