Sodankäynnin kirjoittamattomiin "tapoihin" on aina kuulunut vandalismi eli tietoinen halu tuhota tai ainakin vahingoittaa vihollisen kulttuurisesti merkittäviä muistomerkkejä ja omaisuutta. Tällaisia hävityksen karmeita esimerkkejä ovat muun muassa kreikkalaisen Parthenonin temppelin räjäytys 1600-luvulla ja Mostarin sillan räjäytys Bosnian sodan aikana 1993.
Mutta ovat vandalismiin syyllistyneet aikojen kuluessa myös suomalaiset.
Kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618--1648) taistelleet ratsumiehet, hakkapeliitat, lienevät tunnetuin meikäläinen vandaaliryhmä. Suomalaissotilaiden riehuminen ja rosvoaminen Prahassa ja varsinkin ikivanhassa Strahovin luostarissa nostaa häpeän punan vieläkin lukijan poskille.
Eurooppalaisen vandalismin vuosisadoista on juuri ilmestynyt Juha Tahvanaisen, Mika Rissasen ja Sami Kosken kirja Hävityksen historiaa (Atena). Tämä opettajista ja tutkijoista koostuva kolmikko voitti Tieto-Finlandia- ja Vuoden urheilukirja -palkinnot esikoisteoksellaan Antiikin urheilu (2004).
Tahvanaisen, Rissasen ja Kosken Hävityksen historiaa on taustat hyvin valottava ja asiantuntevasti kirjoitettu teos. Kirjan lukeneen se jättää kiukun ja epätoivon sekaiseen tilaan: Tuntuu siltä, ettei ihminen ole oppinut mitään vuosisatojen saatossa, vaan hävittämisen vimma kukoistaa ja voi hyvin yhä tänäkin päivänä.
Kuten kirjoittajat itse päättävät teoksensa: "Toivomme, ettei kirjallemme tarvitsisi kirjoittaa jatko-osia. Pelkäämme kuitenkin pahinta."
Suomalaiset alkuvoimaiset ratsumiehet
Hakkapeliitoista on meillä annettu ihannoiva kuva muun muassa Sakari Topeliuksen Maamme-kirjassa, jossa todetaan, heidän herättäneen "Berliinissä, Wienissä ja monissa muissa kaupungeissa ja maissa sellaista kauhua, että heitä verrattiin luonnon alkuvoimiin, joita ei kukaan voinut vastustaa."
Ja Porilaisten marssissa muistutetaan: Pojat kansan urhokkaan, mi Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan mailla vertaan vuoti, viel´ on Suomi voimissaan, voi vainolaisten hurmehella peittää maan.
Hakkapeliitoille jyvitettiin ryöstettäväksi luostari
Topeliuksen mainitsemat alkuvoimaiset hakkapeliitat todella jättivät lähtemättömän muiston keskieurooppalaisten mieliin. Yhä vieläkin jossain päin Saksaa pienokaisia uhkaillaan tuhmia lapsia vievillä hakkapeliitoilla.
Hakkapeliitoista on siten muodostunut mörön synonyymi, kun alkuperäinen asiayhteys on jo aikaa sitten unohtunut.
Suomalaissoturien synkempi puoli paljastui etenkin kesällä 1648 Prahassa, jossa jokaiselle rykmentille annettiin oma alue ryösteltäväksi. Suomalaisten mellastelun kohteeksi valikoitui 1100-luvulla perustettu Strahovin luostari kaupungin länsiosassa.
Kolmikymmenvuotisessa sodassa sotajoukkojen rosvoamisretket olivat toki jokapäiväinen ilmiö, mutta suomalaissotilaiden "vierailut" Strahovin luostarissa luiskahtivat usein ryöstelystä vandalismin puolelle. Pyrittiin saamaan mukaan mahdollisimman arvokas ja helposti kannettava saalis, ja kaupallisesti arvoton tavara yksinkertaisesti tuhottiin.
Sotasaalis paloi poroksi
Pyhäinkuvia, ehtoollismaljoja ja kynttilänjalkoja ryövätessään hakkapeliitat eivät juuri kunnioittaneet esineiden pyhyyttä. Sotilaiden mielistä olivat myös mitä ilmeisimmin kaikonneet kuningas Kustaa II Aadolfin sota-artiklat, joissa kiellettiin muun muassa kirkkojen, sairaaloiden ja koulujen omaisuuden häpäisy ja tuhoaminen. Vuonna 1621 annetut artiklat olivat Suomen kohdalla itse asiassa ensimmäinen merkittävä armeijakuria käsittävä julistus.
Sotilaat sulattivat hopeiset arvoesineet harkoiksi, joita kannettiin ulos luostarista kuudenkymmenen kilon verran. Luostarin pyhäinjäännöksiin lukeutunut Kristuksen orjantappurakruunun piikki heitettiin menemään, kun se oli kristallipulloineen saatu revittyä irti hopeisesta pyhäinkuvasta.
Näkyvän omaisuuden lisäksi hakkapeliitat etsivät myös kätkettyjä kulta-aarteita hajottamalla kaariholveja ja repimällä auki luostarin ja sen yhteydessä olleen kirkon lattiat.
Hakkapeliitoille kelpasivat sotasaaliiksi myös Strahovin kirjaston kirjat, jotka päätyivät Suomeen. Tosin kirjat tuhoutuivat Turun akatemian kirjaston myötä Turun palossa 1827.
