Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Irakin ex-diktaattori Saddam Hussein tuomittiin jokin aika sitten eräistä rikoksistaan kuolemaan maan nykyisen hallituksen asettamassa tuomioistuimessa. Saddam elää vielä, senkin tähden että häntä vastaan on meneillään toisista asioista uusi oikeudenkäynti, jossa häntä odottanee samanlainen rangaistus kuin edellisessä, jos merkit pitävät paikkansa.
Rangaistus kyllä - mutta hirttäminen? Rikolliseksikin todistetulla on ihmisarvonsa, ja kuolemantuomion täytäntöönpano on aina ihmisarvon vastaista.
Ihmisarvon loukkaamisesta ei saa rangaista loukkaamalla loukkaajan ihmisarvoa. Jos niin tehdään, rankaisija vie pohjan pois omalta toiminnaltaan. Elämän riistäminen yksilöltä tuhoaa hänen kaikki ihmisoikeutensa.
Vihollinenkin on ihminen. Rikollinenkin on ihminen.
Suomi oli maailman kärkimaita, kun täällä vuonna 1972 rangaistusjärjestelmästä poistettiin kokonaan kuolemanrangaistus. Vuoden 2000 perustuslaissa sanotaan, että valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden. Se takaa jokaiselle oikeuden elämään ja määrää, ettei ketään saa tuomita kuolemaan.
Euroopan unionikin on tiukasti kuolemanrangaistusta vastaan. Unionin perusoikeuskirjassa kielletään kuolemantuomiot. Sama asia todetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen lisäpöytäkirjassa vuodelta 2003.
Kun Saddam tuomittiin kuolemaan, Suomi EU:n puolesta sen puheenjohtajamaana esitti vastalauseensa, yhtä lailla kuin se tuomitsi Saddamin hallinnon aikana tehdyt.hirmuteot. Kun samana vuonna tehtiin rikollisten luovuttamista koskeva sopimus EU:n ja USA:n kesken, siihen tuli artikla, jonka mukaan EU:n jäsenvaltio voi evätä USA:n esittämän luovutuspyynnön, ellei USA suostu siihen, ettei luovutettavaa teloiteta.
Täältä Euroopasta katsoen USA on nykymaailman aikaan eräissä suhteissa barbaarinen valtio, jossa ihmisarvo ei ole kunniassa. Siellä teloitetaan, toisin sanoen surmataan ihmisiä tuomioistuimen päätöksen nojalla. Niin sanotun terrorismin vastaisen sodan aikana on sallittu myös vankien kiduttaminen.
Euroopassakin elettiin 1940-luvulla toista aikaa. Sotavuosina Suomessa teloitettiin nykyisten tietojen mukaan vähän enemmän kuin 500 ihmistä. Näistä oli Neuvostoliiton kansalaisia neljä viidennestä, valtaosa heistä tänne vakoilemaan tai tuhotöihin lähetettyjä, loput sotavankeja. Omia sotilaita teloitettiin 67, heistä kuuliaisuusrikoksista, pelkuruudesta ja karkuruudesta tuomittuja 49.
Rikoksesta tuomittujen teloittaminen tapahtui aikanaan julkisesti. Se oli näytelmä, jota pidettiin kansanhuvina ja jolla ajateltiin samalla olevan pelottava ja rikoksia ehkäisevä vaikutus. Sittemmin tällaisesta julkisuudesta luovuttiin. Viime sodan aikanakaan teloituksille ei haluttu katsojia.
Kun puolustusvoimain kuvakeskus hiljan vapautti julkistusrajoituksista erän sotilaskuvaajien sodan aikana ottamia niin sanottuja arkaluontoisia valokuvia, niiden joukossa oli myös kuvia kuolemantuomioiden täytäntöönpanosta. Jatkossa mieleen tuli, ettei mikään ole muuttunut vanhoista ajoista: teloituksen näyttäminen myy hyvin edelleen.
Julkisuutta saivat lehtien palstoilla myös sellaiset kuvat, jotka esittivät taistelutoiminnassa kuolleita sotilaita tai vihollisen surmaamia siviilejä. Julkaisemisen perusteena oli esimerkiksi se, että näin havainnollistetaan sodan julmuutta tai tehdään tiliä sota-ajan tapahtumista tai näytetään vihdoinkin se, mikä ulkopoliittista syistä on tähän asti jäänyt näyttämättä.
Eikö siis sana enää riitä, eivätkö ihmiset enää osa lukea, ainako tarvitaan kuvan näyttämistä? Kun meillä muutama vuosi sattui suuri linja-auto-onnettomuus, miksi uutiskuvaajat eivät olleet valppaina ottamassa lähikuvia vainajista eri asennoissa? Tai ehkä nekin kuvat ovat olemassa, odottavat vain julkaisijaansa.
Sodassa monet näkivät paljon kauheuksia, itse tilanteen keskellä. Se on eri asia kuin katsella samasta kuvia viihteeksi. Oikeuslääkäri tarvitsee valokuvaa vainajasta, mutta ei sitä ole tarkoitettu laajaan levikkiin.
Vainajalla ei ole ihmisoikeuksia, ne kuuluvat vain eläville, mutta vainajallakin on ihmisarvonsa. Valokuvaa kuolleesta on siksikin käsiteltävä huolella. Sellaisen kuvan julkistaminen, josta vainaja on tunnistettavissa tai hänet nimetään, on sama asia kuin ruumiin paneminen julkisesti näytteille. Meidän protestanttisessa kulttuurissamme julkistaminen on perusteltavissa vain omaisten suostumuksella ja silloinkin harvoissa poikkeustapauksissa, arvostuksen osoituksena.
Nürnbergissä vuonna 1946 sotarikollisina hirtettyjen Saksan johtajien kuvat pantiin julkiseen levitykseen, vainajilla vielä köysi kaulassa. Perusteena oli, että kuvat toimivat todisteina tuomioiden täytäntöönpanosta.
Voi voitettuja!
Samalla linjalla vielä näemme hirrestä otetun Saddam Husseinin kuvan aikanaan mediassa kiertelemässä. Perusteluja löytyy varmaankin niin monenlaisia että niitä riittää sekä valtalehdille että keltaiselle lehdistölle. Television uutiskuvavälähdykset eivät perusteluja tarvitsekaan.
Antiikin roomalaisilla oli sopiva lause tähänkin: "Kerran irti päästetty sana lentää takaisin kutsumattomana." Quod semel emissum´st volat irrevocabile verbum. Jos tässä heksametrisäkeessä "sanan" (verbum) tilalle sijoitetaan "kuva" ja muistetaan vielä internetin mahdollisuudet, niin klassinen sanonta saa modernin ja entistä vahvemman sisällön.